JAAKKO. On kyllä, toinen Alman, mutta toinen? Tahdon selkeyttä, visseyttä —
ANNA (pitelee takista). Selkeyttä on piisaaviksi asti. Ei tässä vieraitamiehiä ole tarvis. — Tässä ovat todistajat: parittomat! parittomat kengät! — (viskaa kengät lattialle).
JAAKKO (hilliten). Mitkä todistajat ne ovat? Sattuuhan sitä vaihettamaan sen verran joskus —
ANNA. Sattuu joskus tietenki! Isävainajaltasi vaihtui joskus uusi hattu räpäleeseen ja uudet kalossit haasioihin; no, ja toisinaan vaihtui ovenkin avain; ne kyllä vaihdettiin markkinahölläkässä, mutta kengät ne ovat aivan eri asia — ei, älä joutavia! älä rupea teaatteria näyttelemään — katso kengät, kengät!
JAAKKO (rupeaa epäilemään). Voisiko olla mahdollista, — Almako minua pettäisi?
ANNA. Etpä olisi ensimmäinen sinä, ketä ne tuommoiset nuket eivät olisi pettäneet.
JAAKKO. Ei, sanon minä, se on musta parjaus! Äl —
ANNA (myrkyllisesti). Mutta, näes, eikö ole ihme sitten, pa-rit-to-mat ken-gät!
JAAKKO (kiivaasti). Korjatkaa äiti epäluulonne, tuon mustan käärmeen —
ANNA. Korjaan kyllä, korjaan luuni — (itkee). Se on tietty! Vanhat luudat joutavat kylläkin rikkatunkiolle kun ensin ovat kaikki lehtensä taloudentoimissa kuluttaneet! Voi maailman menon surkeutta! — Kiitoksia paljon poikaseni! Kyllä sen arvasinkin! Nyt jo joudan käärmeeksikin —