ANNA (epäillen). Etköhän vaan sinä liene sitä lukenut? —
KREETTA. Enhän minä osaa Jaakkoherran käsialaa —
ANNA. Siinä sen näkee! Tuntee näet jo käsialatkin! Vai et osaa, — mitäs sinä sitte siellä kansakoulussa opit?
KREETTA. Rouva saa uskoa, minä en ole lukenut tuota kirjettä.
ANNA. Sitten saan uskoa senkin, että kissa lentää! No, mutta mitäs siinä seisot? Joko ne työt loppuivat? Toimillesi —
KREETTA. Joko lie Risto kantanut ne korennon päässä avantoon!
ANNA. Pois! Vai tässä pullikoimaan! Niin, sitä ne siellä kansakoulussa oppivat! Hienosti vain olla pitää: piikojenkin pitää oppia kirjoittamaan ja voimistelemaan ja pullikoimaan kanssa ja vielä herrasväkeä matkittelemaan! Sellaiset pelätit! — Mutta mitä se Jaakkopoikani kirjoittaa? — Kuka minulle nyt lukee tämän kirjeen! (katselee). Vielä kirjoittaakin semmoista herrojen songerrusta, etteihän siitä mikä ota selvää! Mutta annas kun vertaan tuohon kaunokirjoituskaavaan. — (Etsii). Ei minun nuoruudessani vaan joutanut koulunpenkkiä painelemaan, tyttölapset liijatenkin. — Jaha! (Selailee vihkoa). Ei, en saa selvää, (huutaa:) Kreetta! Kreetta!
KREETTA (ovessa). Noh, mikä tuli?
ANNA. Mikä tuli, kissa puri! — Sinun pitää sanoa: mitä rouva suvaitsee?
KREETTA. Turkanen, kun unehtui! Mitä rouva suvaitsee?