JAAKKO (kävelee). Parittomat, — parittomat! En voi ymmärtää, kuinka miehen kenkä voi tulla Alman jalkaan? Kumma, ihme, miksi hän sitä ei piilottanut; ei ymmärtänyt että se kelpaisi todistajaksi. Parittomat ne vaan ovat kuin ovatkin! — Voi, kuinka mustamielisyys on kamala tauti! — Mutta Alma pettää minua: se neulakin —
LIISA (vasemmalta). Sinne pääsi karkuun se harmaa leijuona! Repi käteni tuon näköisiksi! Mutta kyllä minä hukutan ne naukujat —
JAAKKO. Mitä sinä pauhaat, Liisa?
LIISA. No, kun nuo kissanviikerit yhä vaanivat tuota Lippoa —
JAAKKO. Joko ne sitä? Olisipa se ikävä, jos ne sen linturukan —
LIISA. Niin! Se kun on ollut rouvan ystävä ja rakastettu ihan siitä asti kuin herravainaa kuoli!
JAAKKO (itsekseen). Rakastettu, — voi nuo parittomat kengät!
LIISA. Mutta kuulkaa Jaakkoherra! Miksikä rouva tahtoo matkustaa pois? Vastahan me tulimme. — Jaakkoherra, rouva sairastaa, tahi on hän hyvin väsynyt, mutta jotakin on nyt poikkiteloisinpäin!
JAAKKO. Milloin rouva lähtee?
LIISA. Kiire on kova; kuuluu lähtevän jo iltajunalla.