JAAKKO. Vai niin, paras on sitte että lähdet panemaan kapineet —
LIISA. Kaikki on valmiina; hevosen saa ajaa rappujen etoen että pian pääsemme rautatielle. Vasta tulimme ja nyt sitä mennään! (Oikealle).
JAAKKO (itsekseen). Vasta yhdyimme ja nyt eroamme: vai semmoista se onkin avioelämä! Parittomat! Enhän voi laskea pois Almaa selittämättä syytä käytökseeni. Hyi, sinua Jaakko, kuinka olet häijy — luulevainen, mustasukkainen, minkätähden et voi Almalle selvittää syytä suruusi? Ei, hän on nainen ja he kyllä osaavat rantansa luovia. Kun hän rupeaa puhumaan niin heltyy sydämeni, sillä minä rakastan Almaa — kaikki naiset ovat niin sukkelanviekkaita. Paras on kun menee!
ANNA (vasemmalta. Kantaa kahta pyssyä, revolverin, kaksi miekkaa ja vaskivyön, jossa heiluu puukko tuppineen). Näes Jaakko, kaikki nämä korjaan sieltä huoneestasi, muuten on meillä kaikilla hengenvaara tässä tarjona. Kyllä se tarhapöllö ampuu sinut ja tappaa minut!
JAAKKO. Äiti, aseet paikoilleen! Jos kuka mielii toisen lopettaa — kyllä se siihen tilaisuuden saa! En siedä moista elämätä —
ANNA (piilottaa aseet sohvan alle). Kuka tätä sietää? Ei, en vie näitä pois, olkoot ne tuolla toistaiseksi — (nousee).
JAAKKO. Äiti, heittäkää minut rauhaan —
ANNA. Rauhaan! — Sitä sanot, kun itse toit tuollaiset rauhanhäiritsijät taloon. — Paras olikin kun sait sellaisen heilakan vaimoksesi — oli se, vakka ja kansi tosiaankin! (itkee).
JAAKKO. Antakaa jo olla, vai lieneekö teidän kielenne se vihdoin keksitty perpetuum mobile —
ANNA. Kiitoksia poikaseni! — Jo se nyt vanha äiti on liljaksikin perehtynyt myöpeli sinun huushollissasi. — No, kyllä minusta rauhaan pääset. Älä luule, että minä olen tottunut parittomilla kengillä kuljeksentelemaan! En sellaisten kanssa tahdo elääkään yhdessä! Ajattele vain, mistä ne parittomat ovat kotoperäisin?