JAAKKO (säpsähtää). Oikein! Se minua miellyttää kun sinäkin punnitset asioita kylmällä sydämellä — (pois peräovesta).
ALMA. Kylmälläkö sydämellä? Jaakko! Jaakko! (rientää hänen jälkeensä, mutta vaipuu oven luona tuolille ja nyyhkyttää suonenvedontapaisesti — Anna tulee vasemmalta).
ANNA (itsekseen). Kuinka on olevinaan tekopyhä! (Rykii. Kovasti). No, rakas miniälapseni! — Mitä niistä miesten juonista noin suremaan rupeat! Osaa ne suuttua syyttäkin! Niin teki minunkin rakas miesvainajani, levätköön rauhassa, yhäti suuttui ja tulistui; milloin oli nappi paidasta poissa: ja jos se sattui olemaan siinä, istui se väärässä kohdassa. Kun maantiellä huomasi kaksi olenkortta ristissä, oli siinä tekstinainetta koko viikoksi. Mitäs niistä, ei niitä huoli surra!
ALMA (nousee). Voi, kuinka sydämetön, kuinka tunteeton! (Kovasti). Tänä iltana lähden! —
JAAKKO (peräovessa huutaa). Risto, valjasta päistärikkö!
LIISA (vasemmalta, ovessa). Rouva, kaikki on valmiina! Nuo siunatut rautatiet! Yhtäpian ne saattavat rakastavat parit yhteen, kuin ne eripuraisetkin kauvas toisistaan lennättävät.
ANNA. On vielä aikaa. — Kyllä junalle ehtii —
ALMA. En jää. Paikalla tahdon lähteä.
LIISA. Suokaatte, herra, anteeksi vanhan, uskollisen palvelijan vapaa sana: toista nuottia laulettiin rouvan lapsuudenkodissa, kuin tässä teidän taikalinnassanne. — Siellä ensin asia tutkittiin ja sitten miestä mutkittiin! Täällä on päinvastoin; mutta iloinen minä olen sittenkin, että lähdemme, sillä olen tottunut olemaan ihmisten kanssa yhdessä, enkä minkään — —
ANNA. Menkää vain! menkää vain! — Vaimosta se elämän onni riippuu. Kaksi kovaa kiveä jauhavat huonoja jauhoja. Kuin mies on häijy, silloin vaimon pitää aina antaa perään, kyllä vaimo viimein kumminkin voittaa ja saapi kaapin siihen kohtaan asetetuksi, mihin hän sen tahtoo. (Jaakolle). Kun isävainajasi kiivastui ja riitaantui ja tahtoi kaappia keskelle huonetta, silloin minä aina hänelle, armahalle — levätköön rauhassa! — näin laulelin: (laulaa vanhanaikaisella säveleellä):