ANNA (ei anna tulla lähelle). Uudet komennoitsijat näet! Minä, rouva Anna Maria Remes olen tässä talossa tähän saakka komentovaltikkata heilutellut ja käskijänä ollut miesvainajanikin eläessä! Alusta alkaen tahdon uusilta tulokkailta ottaa haltijat pois! Se himphamppu saa olla siellä, minne sen panen! Mene auttamaan Kreettaa kapineiden kannossa! Sissoo, jaa! niin ne muutkin piijat tekevät, eivätkä turhia jaarittele! (osottaa vasemmalle).
LIISA (itsekseen). Tämäpä vasta on itse peikon lintu! Yölepakko mikä lienetkin, (menee vasemmalle).
ANNA. Talikynttelit! Omat piijat olla pitää ja rääkkyjätkin mukana! Taitaa se nyt elämä syntyä tässä hovissa — (Katsoo akkunasta). Kanakoppiin! Ikäänkuin minä en osaisi kanoja vaalia (nauraa lyhyesti, ilkeästi). Kyllä minä tämmöisen hovin osaan vallita! Porsaitakin äsken panin lihomaan 9 kappaletta ja käskin niille antaa noin paksukokkeloista piimää — mutta kun menin katsomaan — eivät minun porsaani olleet nähneet piimäruukun sisällöstä niin mitään: se karjakko Serafia oli piimän syöttänyt sille sotilaskullallensa — Voi! voi, maailman surkeutta — voi, voi! —
JAAKKO ja ALMA (matkatamineissa peräovesta).
ALMA (ovella). Ei, Jaakko kultani! Älä nyt ollenkaan naura. — Tuon suuren mustan, korkeajalkasen kanan nimitämme tuulijalaksi ja tuon pikkisen kultahöyhenisen — prinssessaksi —
JAAKKO. Entäs kirjavan?
ALMA. Kurpaksi!
JAAKKO. Entäpä komean kukon?
ALMA. Kannusritariksi! (Jaakko auttaa Almaa riisuutumisen hommissa; puhelevat ja nauravat.)
JAAKKO. Se kelpaa! Anna vaan niille nimensä kullekin — mutta kekseliään sinun tulee olla: niitähän on legio.