SUSANNA. Malakias! Sinulta tulen turvaa, apua etsimään. Mistäpä sitä muualtakaan saanen.
ILLI. No, — no, asiaan!
SUSANNA. Hyvä Malakias! Sinun pitäisi toimittaa pois tuo Nokki meiltä, muuten minä en voi tulla toimeen täällä.
ILLI. Mitä varten? Mitä hän on sitten tehnyt?
SUSANNA. Kun äsken tulin sisään, ja näin ettei huone vielä ollut siivottu, silloin uskalsin minä muistuttaa hänelle siitä; mutta silloinkos tämä pullikoimaan vastaan että olin ihan harmiini haljeta.
ILLI. Vai niin. Mutta sepä kummallista, minulle hän on aina niin nöyrä ja vikkelä, että minun on todellakin vaikea hänestä luopua.
SUSANNA. Sinulle hän kai ei uskalla. Mutta kyllä minä en ole häneltä saanut kaukaan aikaan yhtään kunnollista vastausta. — No sitten kai täytyy muuttaa minun, (itkee). En minä voi kauemmin kärsiä hänen ilkeyksiään.
ILLI. No rauhoitu hyvä Susanna. Kyllä minä sen juukelin nokitan! Ja sen teen minä heti paikalla. (Aikoo mennä).
SUSANNA (voivotellen). Tuskinpa siitä apua lähtisi. Pahuus täyttää sen sydämmen hamasta lapsuudesta.
ILLI (pontevasti). Mutta minäpä, niin totta kun nimeni on Malakias
Illi, niin kyllä minä sen sieltä ulos pieksän. (Poistuu).