TEOFILUS. Mihin työhön? Anna, niin teen. Kerjäämällä olen työtä kerjännyt, mutta en saa mistään.
ELVIRA. Miehen pitää hankkia työtä. Saa vaan puut kotiin, Stellan sulhanen saapuu ehkä jo tänään tänne joulua viettämään ja kaunis kunnia, jos hän saa tietää asemamme: antaa vielä Stellalle reppuset. Sitten on taaskin kaikkien kielikellojen torvet rämpättämässä. (Itkee). Muistat kyllä miten viime kerralla kävi kun Anshelm lähetti Stellan sormuksen takaisin.
TEOFILUS. Vieläkö siitä konnasta kehtaat puhuakaan? Tämä sulhanen on ihan toista maata mies. Ei hän Stellalle anna reppuja ikinään.
ELVIRA. Niin sitä silloinkin luultiin. Mutta kokemus näytti toista. —
Hanki puut. Meidän tulee osoittautua parhaimmassa valossa. Hanki puut.
TEOFILUS. Mitä niitä niin paljon sitte ökytetäänkin aamusta iltaan, Sinulla on aina leipomiset ja paistamiset ja ryykkäämiset ja prykäämiset yhtenään.
ELVIRA. Niin pitää ollakin. Onkos mielesi siitä apea. Pitäisi nyt joulua ja sulhasta ottaa vastaan kun mitäkin kerjäläistä ikään. Ei mar, toista oli Hynnis-vainaja — — —
TEOFILUS. Hän jätti rahoja jälelleenkin kaikeksi onnettomuudeksi.
Luuletko että muutoin olisin sinusta huolinutkaan vaimokseni? Jopa nyt.
ELVIRA. Toista nuottia silloin veisasit. Sanoithan että olit minuun niin pikiintynyt ettet hetkeäkään rahojani muistanut. Rakastit ainoastaan ihmistäni — et rahojani, niin silloin sanoit.
TEOFILUS. Milloin minä olisin semmoista höpissyt? Olet liiaksi hyvä, että sinusta voisi pitää.
ELVIRA. Vaikkapa olisin ollut kuinka ilkeä hyvänsä, oli silloin kehyksenäni rahojeni kirkkaat puitteet. Eikö liene ollut niin? Nyt on se kehys kulunut aikoja sitten pois, olen tullut ramuksi rojujen sekaan.