Kun Jenny jonkun aikaa oli puhellut Pekan kanssa asioista, joiden tiesi häntä huvittavan sekä katsonut hänen jalkaansa, lähti hän jälleen pois. Pihalla pysähtyi hän hetkeksi pikkulasten luo ja kehotti Miinaa ahkerasti tavaamaan, jotta kerran oppisi lukemaan yhtähyvin kuin äitinsä. Ja Miina lupasi iloisesti.
— Vähän matkaa kauvempana kylässä istui eräs vaimo mökkinsä rapuilla kehräämässä. Jenny tervehti ystävällisesti ja istui hänen viereensä. Puheltuaan hetken aikaa yhdestä ja toisesta asiasta kysyi opettaja:
— Miksei Janne ollut tänään koulussa? Onko hän sairaana?
— Eei, mutta hänellä ei ollut saappaita, vastasi äiti.
— Se on paha seikka, kun lapset ovat poissa koulusta, selitti Jenny. Toiset ennättävät edelle ja sitte on jälelle jääneiden vaikea seurata. Eikö Janne voisi tulla kouluun saappaittakin, onhan vielä lämmin kesä?
— No, miksipä ei, mutta ei sitä tahtoisi antaa lastensa käydä huonommassa puvussa kuin on varaa, koska kerran on paremmissa oloissa, kuin moni muu, lisäsi eukko ylpeästi.
— Onhan se hyvä, kun lapset ovat siististi puetut, ja huvikseen katseleekin, miten teidän Janne aina on niin sileä ja siisti ja hyvässä vaatteessa, mutta tarkoitan vaan, että koulunkäynti on niin tärkeä seikka, ettei sitä saapaspari saa estää. Ajatelkaas nyt, että ne toiset lapset ovat ehtineet viisi tuntia edelle, milloin korvaa hän kärsimänsä vahingon?
— No, niin, sanoi äiti vähän leppeämmin, sillä Jennyn kiitos oli hänelle mieleen. — Isä aikoi paikata pojan saappaat illalla, ja niinpä sitte voi hän aamulla tulla kouluun.
— Hyvä.
— Ajattelin niinkin, jatkoi vaimo, ettei tuollaisen tenavan niin väliä ollut, oliko hän päivän poissa vai ei, onhan hänellä vielä aikaa yllin kyllin.