Mutta tuli sitte uusia vaikeuksia. Tuon tuostakin valitettiin, etteivät lapset kouluintonsa takia ollenkaan enää tahtoneet auttaa vanhempiansa, että jotkut olivat luvattakin juosseet tiehensä ja jättäneet pikku siskot, jotka oli jätetty heidän hoidettavikseen, oman onnensa nojaan pelkästään vaan noiden punaisten ristien vuoksi. Useankin äidin täytyi itse käydä ansaitsemassa, ja kenen huostaan sitte jätti pienokaisensa, jos isommat kävivät koulua? Silloin piti opettaja paraana pitää taaskin puhe lapsille ja selittää heille, että heidän sellaisessa tapauksessa pitäisi jäädä kotiin, etteivätkä he mitenkään saisi vanhempainsa luvatta kouluun tulla. Mutta lapset alkoivat itkeä ja sanoivat, että jos heidän alituiseen pitäisi jäädä kotiin siskojen takia, heille piankin keräytyisi niin monta mustaa ristiä, etteivät pääsisikään joulukuuselle.
Se tuotti Jennylle paljon ajattelemista.
Viimein juolahti hänen mieleensä muuan tuuma. Eräänä päivänä, kun hän oli tehtaanisännän luona, tuli asia puheeksi, ja sitä harkittiin kaikilta puolin. Viimein sanoi Jenny, että hänellä oli ehdotus, jos vaan sen toimeenpano kävisi mahdolliseksi. Kaikki olivat uteliaita kuulemaan, mikä se olisi. Ei sen vähempi kuin että perustettaisiin lastenseimi. Kaikkien mielestä se oli hyvä ehdotus, ja isäntä lupasi antaa apua sekä huoneen. Isännän tyttäret vuorostansa olisivat valvojina seimessä ja yksi heistä olisi siellä vakinaisesti leikkimässä lasten kanssa ja hoitamassa heitä. Papin molemmat tyttäret, jotka myöskin olivat saapuvilla, pyysivät vuoropäiväänsä valvonnassa. Se heille kernaasti myönnettiin. Joku vanha akka haettaisiin avuksi lasten hoidossa. Eräässä tehtaaseen kuuluvassa rakennuksessa oli suuri sali, joka oli luovutettu työväen tanssihuoneeksi. Sitä saivat käyttää. Tehtaanisäntä antoi rahasumman kätkyeiden, pikkutuolien ja pöytien ostamiseksi, ja koko pitäjän nuoriso oli avussa tuomalla sinne kaikenlaisia vanhoja leikkikaluja.
Jenny oli ylen onnellinen. Eräänä päivänä kutsui hän luoksensa kaikkien koululasten vanhemmat, ja kun hän oli virkistänyt heitä kahvilla, alkoi hän varovasti ohjata keskustelua lastenseimeen. Alussa se herätti suoraa vastarintaa. Suomen kansa ei ole herkkä uskomaan uutuuksia eivätkä eukot voineet saada päähänsä, miksi herrasväet huolivat siitä, miten he lapsensa hoitivat.
— Minulla on ollut yhdeksän lasta, ja olen ne kaikki itse ilman muiden apua hoitanut, antaisinko nyt nuorimman vasta vieraiden käsiin, tuumaili eräskin akka.
— Mitä hyötyä sitte lapsista on, jolleivät ne edes hoitele nuorempia siskojaan, ihmetteli toinen.
— Emmehän toki liene niin saamattomia vielä, että täytyisi meidän viedä lapsemme vaivastalolle, kerskaili kolmas.
Jenny tuli pahoille mielin. Hän ei ollut odottanut tällaista vastarintaa.
— Mutta rakkaat ystävät, alotti Jenny viimein — te käsitätte minut aivan väärin, eihän tämä ole mikään vaivastalo. Olettehan te, Jumalankiitos, kaikki työkelpoja eikä teidän tarvitse joutua kenenkään niskoille. Mutta eivätkö useat teistä ole pakotetut joskus poistumaan kodista, eikös niin?
— Kyllähän.