— Niin, sen hän on tehnyt, sanoi Ragnhild katkerasti hymyten.
— No niin, sittenpä olet itse saanut valita, ja viisaasti oletkin menetellyt, se täytynee myöntää. Vanhanpuoleinen hän on, tuo kunnon paroonisi, nauroi Kasimir, kelpaisi melkein isäkseni, mutta eihän se haittaa; etkähän voi sinäkään jäädä vanhana piikana kököttämään.
— Sitä ei tarvitsisi peljätäkseni, sanoi Ragnhild hymyillen.
— Mitä, eikö? — Kasimir nyrpisti nenäänsä. Fi donc! Nenä laiha, silmälasit, päänsärkyä, ehei! sopivampaa vapaaherratar Falck'ia ja hallitsijatarta moiselle komealle kartanolle voisiko löytää?
Niin olivat siis kaikki samaan liittoon ruvenneet saadakseen Ragnhildin naitetuksi, ja sittenkun ensimmäinen pakon tunne oli lientynyt, alkoi hänkin tyyntyä ja koetti vakuuttaa itselleen, että se kenties oli hänelle parasta. Parooni oli erittäin huomaavainen ja ystävällinen hänelle, ja Ragnhild tuumi toisinaan, että hän koettaisi tehdä hänet onnelliseksi täyttämällä hänen toiveensa, olemalla hänelle hupaisena seurana ja tunnollisena emäntänä. Ehkäpä elämä sittekin kävisi hänelle siedettäväksi.
— Kukapa tietää, tulen vielä onnelliseksikin, tuumi hän ja tapansa mukaan rakenteli hän tulevaisuutensa tuulen tupia tehden kuvansa niin viehättäväksi ja väririkkaiksi kuin halutti.
Häitä ei tarvinnut pidättää. Ei haitannut liika nuoruus kihlattuja, eikä viivyttänyt heitä mikään virantoivo tai tulolähteen aukeneminen. Valtioneuvoksen rouva otti apuompelijan entisen lisäksi ja neiti Sundströmin piti hyljätä muut tilaukset siksi aikaa, jotta nämä uhkeat myötäjäiset valmistuisivat. Taaskin pani Ragnhild äitinsä kärsivällisyyden kovalle koetukselle. Hän nimittäin ei hiventäkään iloinnut ihanoista silkkileningeistä, somista myssyistä, muotikkaista aamupuvuista eikä muistakaan mistään, ja sehän oli anteeksiantamatonta välinpitämättömyyttä. Jopa pyysi hän äitiään määräämään ja toimittamaan kaikki, lupasi kyllä kärsivällisesti lainautua lukemattomia koetuksia varten.
— Enpä ole moista morsianta nähnyt, valitti valtioneuvoksen rouva olkaansa kohottaen, mutta jätti Ragnhildin kuitenkin rauhaan. Äiti oli tarkoituksensa saavuttanut, vähät toimitti enää tyttären välinpitämättömyys. Kun tuttavat ja ystävät kävivät onnittelemassa Ragnhildia hänen aikomaansa avioliittoon, ja hän huomasi monenkin heistä kadehtivan häntä niinhyvin sulhasen kuin uhkeiden myötäjäistenkin takia, ajatteli hän:
— Lienenkö siis ainoa mailmassa, joka en keksi hituistakaan kadehtimisen syytä kaikessa tässä, minä, joka sen olen osakseni saanut. Monikin tyttö luullakseni jo avosylin ottaisi vastaan tämän, ja minä — minä halusta luovuttaisin sekä sulhaset että myötäjäiset kenelle tahansa, jos vaan kävisi päinsä. Mutta en saa niin ajatella. Tästähän käy tie toimintaan, jota olen ikäni halunnut. Kaikki muuttuu hyväksi, kun vain häät ovat ohitse. Vala, jonka vannon, pelottaa minua vielä toisinaan, mutta minä koetan pitää sen, minä tahdon oppia rakastamaan miestäni sekä surussa että ilossa ja tunnollisesti täyttämään velvollisuuteni.
Useasti halutti Ragnhildia puhella sulhonsa kanssa kaikesta, mitä hän mietti ja tuumaili, mutta ei koskaan saanut hän siihen riittävää rohkeutta. Paroonilla oli aina varalla kevyitä, hupaista keskusteluainetta, rikkaampaan, syvempään ei koskettu, ja jos Ragnhild joskus lausui vakavan ajatuksen, suuteli parooni tavallisesti hänen kättään ja sanoi kohteliaasti, ettei niin nuorella naisella ollut syytä katsella mailmaa muussa kuin ruusunpunasessa. Ragnhild toivoi kuitenkin, että he puolisoina tulisivat tuttavallisemmin keskustelemaan ja oppisivat paremmin toisiansa tuntemaan. Kävi siis niinkuin äiti oli ennustanut: Sittekun Ragnhild kerran oli päättänyt mennä naimisiin ja tottunut oloihin, tuli hän tyynemmäksi, melkeinpä iloisemmaksi.