— Äitini on puhunut siitä kanssani. Minä kiitän Teitä, herra parooni, kunnioittavasta tarjouksestanne. — Hän viivytti hetkisen. — Katson velvollisuudekseni olla suora Teitä kohtaan. — Minä en rakasta Teitä, elkää luulko, että koskaan rakastan, mutta minä pidän teitä arvossa, ja jos — Te, herra parooni, tyydytte yksinomaan kunnioituksen tunteeseen, niin olen Teidän.
Se oli viimeinen paon toivo, viimeinen pelastuksen korsi. Ragnhildissa kyti heikko toivo, että parooni olisi liian ylpeä tyytyäkseen vain kunnioitukseen. Mutta siinä oli hän peräti pettynyt. Parooni ei ollut uneksinutkaan rakkautta tässä tapauksessa eikä pitänyt sitä tarpeellisenakaan. Hän tarvitsi taloonsa emännän, rouvan, joka vastaanotti vieraat, tarvitsi seuraa vanhoina päivinään, hoitajattaren kipujen tullessa ja siksi oli kunnioitus riittävä. Tytön suora tunnustus hiukan häntä kaiveli, mutta pian hän mukautui ja vastasi muutamilla kohteliailla ja ystävällisillä sanoilla, että hän oli syvästi kiitollinen, kertoi yksinäisyydestään ja kuinka hän muisti Ragnhildin siltä ajalta, jolloin hän vielä pikku tyttönä istui hänen polvellaan ja vakuutti hankkivansa hänelle huolettomat päivät ja itse olevansa vilpittömän uskollinen, niin että Ragnhild rahtusen heltyi ja itsestään ojensi hänelle kätensä.
Samassa tuli äiti sisälle, ja sittekös seurasi äidinkyyneleitä, viiniä ja maljoja päivällispöydässä ja raikasta riemua lasten parvessa. Isä oli tavattoman huomaavainen vanhinta tytärtään kohtaan ja päivällisen loputtua kehui hän hänen olevan vanhempainsa ilon ja ylpeyden. Valtioneuvoksen rouva ei ollut katsonut maksavan vaivaa kertoa puolisolleen Ragnhildin vastahakoisuudesta ja estelemisistä. Hän oli aina toivonut lopullista menestystä, eikä isä olisi kuitenkaan sille mitään voinut eikä varmaankaan viitsinyt vaivata itseään. Tuo viisas rouva näytti siis olleen oikeassa, ja isä oli päässyt kaikesta huolesta — jos hän ylipäänsä voi huolehtia mistään.
— Koetanpa antaa sinulle ruhtinaalliset myötäjäiset, kuiskasi hän taputtaen tyttärensä poskea.
Jonkun päivän päästä saapui Ragnhildin vanhin veli Helsingistä. Hän oli hieno, kahdeksantoistavuotias nuori mies pientä parran alkua ylähuulessa, käytti näkölasia ja mitä hienointa vaatetusta. Hän oli äitinsä ilmeinen kuva sekä sisällisesti että ulkonaisesti, oli itseensä imenyt ja täydellisesti ohjelmaansa ottanut hänen aatteensa, katsantokantansa ja periaatteensa, ja oli siksi äitinsä epäjumala.
— No nyt, oiva sisareni, huudahti hän heittäytyen eräälle sohvalle, olet menetellyt kuin oikea helmi tyttöjen joukossa. Parooni on rikas, on matkustellut, on surkean hieno mies ja tallinsa täysi komeita hevosia. — — Mutta ethän pikku Ragnhild ole vähääkään morsiamen näköinen.
— Kuinka voisinkaan, Kasimir, kysyi Ragnhild suruisesti? Äitini tahdosta minä olen päättänyt mennä tähän avioliittoon. Minä en rakasta sulhastani.
— Lörpötystä! Aatelistyttö ei niinkään helposti löydä sopivaa miestä, jota rakastaisi. Rikkaita parooneja ei kasva joka puussa täällä Suomessa.
— Kasimir! Sinä olet nuori ja sinulla pitäisi olla sydän ja tunteita, ja kuitenkin puhut sinäkin tuolla lailla. Etkö sinäkään usko rakkautta löytyvän?
— Kah, miksikä en, mutta vain sen verran, mikäli se pysyttelee järjen tasalla. Neiti Cederskiöld ei voi rakastua suutariin tai koulunopettajaan, tai herra A:han tai herra B:hen, hän siis menee naimisiin parooni Falckin kanssa — kas siinä, mitä minä asiasta ymmärrän. Eihän sinua kukaan pakota, äiti sanoi jättäneensä sinulle täyden toimintavapauden.