— Tarvitsetko Liissiä, niin lähetän hänet luoksesi?
— En, äiti.
— Hyvää yötä sitte! Saan kai viedä tervehdyksesi onnelliselle kosijalle, lisäsi hän veitikkamaisesti.
— Et, sitä et saa, ehätti Ragnhild pikaisesti.
— Niinkuin tahdot, sanoi äiti ja ajatteli: Vielä on hiukan vastahakaa, mutta antauminen on jo lähellä. Ja hän kiiruhti melkein nuoruuden joustavin askelin alas rappuja. Senjälkeen alkoi hän tehdä suunnitelmia myötäjäisiä, kihlajaiskemuja, häämenoja ja jos jotakin varten. Valtioneuvoksen rouva oli tyytyväinen itseensä ja äidinrakkauteensa, ylpeä älystään ja ylen onnellinen, kun kaikki kävi näin hyvin, vaikka väliin oli näyttänyt jo hiukan harmaalta niinhyvin tuona pitkänä aikana, jolloin parooni oli ulkomailla eikä hiventäkään hiiskahtanut, kuin vielä näidenkin viikkojen kuluessa, jolloin Ragnhild oli osottaunut vastahakoiseksi tähän liittoon. Nyt kuitenkin oli kaikki vastukset voitettu ja häävarustusten mieluinen vaiva jälellä.
Aina aamuun saakka makasi Ragnhild jonkunlaisessa horrostilassa. Hän ei nukkunut, hän ei voinut ajatella, ei itkeä; vasta kun palvelijat alakerroksessa alkoivat liikkua ja hiljaa kulkea ovissa, vaipui hän virkistävään uneen, joka salli hänen unohtaa koko mailman, hetkeksi ainakin. Liissi pani parastaan tänään, sillä hänen oli käsketty pukea Ragnhildia vielä entistä huolellisemmin. Tuo ovela kamarineiti arvasi kyllä minkävuoksi ja viittasi monasti, kunnioittavasti tosin, puheessaan sinnepäin, mutta hänen nuori emäntänsä ei näyttänyt niitä ymmärtävän eikä häntä kuuntelevan. Kalpeana, vakavana istui hän kuvastimen edessä antaen Liissin menetellä mielensä mukaan. Liissistä oli tämä kummallinen morsian, joka voi näyttää niin suruiselta ja kalpealta, vaikka koko parooni oli sulhasena. Kun Ragnhild tuli alas, oli vastaanotto tavallista ystävällisempi. Äiti sulki hänet syliinsä enemmän tosin teatterimaisella kuin tosi hellyydellä, parooni suuteli hänen kättään ja isäkin, joka ei juuri suurin hyväilyjä tuhlaillut tai näyttänyt muistavan, että hänellä oli lapsia, painoi suudelman hänen otsalleen. Pikku Elsan elävät kasvonilmeet ja monet melkeät merkit eivät voineet salata hänen ilmeistä iloaan. Toiset siskot, jotka kaiketi myöskin olivat saaneet vihiä asiain menosta, tarkastelivat häntä uteliaina ja niinkuin he nyt vasta olisivat keksineet hänessä jotakin miellyttävää. Kun käytiin ruokasaliin, sai valtioneuvoksen rouva tilaisuuden kuiskata Ragnhildille: — Näytä Herran nimessä iloisemmalta! Nythän olet kuin mikäkin uhrilammas ja parooni voisi ajatella, että sinua on pakotettu tai houkuteltu.
Ragnhild hymyili katkerasti. Niinkun ei häntä olisi pakotettu ja houkuteltu! Mutta hän tahtoi totella täydellisesti, koska kerran oli päättänyt myöntyä, ja tekeytyi iloiseksi.
Aamupäivällä, kun valtioneuvos Cederskiöld oli lähtenyt kaupungille sekä lapset vetäytyneet kouluhuoneeseen ja lastenkamariin, jäivät äiti ja tytär kolmen paroonin kanssa. Tekosyyllä poistui äiti ja tuo tärkeä hetki oli tullut. Ragnhild istui akkunan ääressä koneellisesti hypistellen jotain kirjailutyötä, parooni kappaleen matkaa hänestä katsellen muuatta kuvateosta. Tuon tuostakin kiinnitti hän katseensa nuoren tytön kauniisin kasvoihin ja maahanluotuihin silmiin. Ei milloinkaan ennen ollut parooni huomannut häntä niin kauniiksi kuin tänään. Parooni ei ollut katsonut tarpeelliseksi valmistaa somia kosintapuheita. Hänestä ei voinut tuottaa suuriakaan vaikeuksia voittaa nuoren tytön suostumusta loistavaan ja ainakin hyvin edulliseen avioliittoon. Mutta nyt Ragnhildia tarkastellessaan alkoi häntä hieman arveluttaa, mitä hän mahdollisesti voisi odottaa, mutta sitte hän tyyntyi jälleen. Kuinka voisikaan hän saada kieltävää vastausta! Sehän oli vanhempien korkein toivo. Tehdäkseen lopun tästä epävarmuudesta, nousi hän ja lähestyi akkunaa, jonka ääressä nuori tyttö istui.
— Serkku Ragnhild, alkoi hän, vanhempanne ovat varmaankin puhuneet teille minun — — minun aikeestani pyytää kättänne. En ole suuri puhuja, ja luulenpa olevan kylliksi, kun sanon Teille, että olisin onnellinen, jos serkku tahtoisi suostua minulle ja liittyä puolisona matkaani.
Ei saanut punan merkkiä kalpea poski, ei kainoa, suloista hämmennystä nuoret, kauniit kasvot hänen edessään. Ragnhild katsoi häneen tyynesti, eikä vähääkään värähtänyt hänen äänensä, kun hän vastasi vakavasti: