— Elä koetakaan hurmata minua hyväilyilläsi, ne eivät merkitse mitään. Täyttämällä toivomukseni osoitat sinä rakkauttasi, mutta et tyhjillä vakuutuksillasi.
— Olen aina koettanut täyttää toivomuksesi.
— Ja se on sinusta ollut suuri ansio, kun niiden kaikkien tarkoituksena on ollut sinun onnesi. Sinä kiittämätön!
Ragnhild istui kalpeana, vaijeten. Mitä tuli hänen tehdä? Tämä kysymys oli pakahduttaa hänen sydämmensä. Äiti pitkitti itkuaan ja valitusvirttään. Hetken päästä sanoi Ragnhild tyynesti, verettömin huulin:
— Elä itke, äiti, minä näytän rakkauteni teossa. Jos parooni Falck pyytää kättäni, suostun tarjoukseensa. Onnelliseksi en milloinkaan voi tulla, vaan se on yhdentekevää, elämähän on niin lyhyt.
Hän laskeutui jälleen vuoteelleen ja sulki silmänsä. Hän oli niin kalpea, niin kaunis, että pintapuolinen äitinsäkin silmänräpäyksen tunsi liikutusta, mutta seuraavassa hetkessä ajatteli hän jo:
— Hän ei ymmärrä omaa etuaan, hän tulee kyllä onnelliseksi.
Ja hän kumartui tyttärensä vuoteen yli sanoen:
— Voi sinua kiltti, ymmärtäväinen Ragnhildini! En toki tahdo pakottaa sinua, mutta et sinä älyä omaa parastasi, siksi täytyy äitisi pitää eduistasi huolta. Ja nyt Ragnhildini, ole reipas ja iloinen ja nuku pois turhat epäilysi. Huomenna toivoakseni olet terve ja voimissasi ja silloin paroonikin varmaan esittää asiansa. Saat pukeutua vaaleaan pukuun huomenna, teethän sen?
— Teen, äiti, vastasi Ragnhild tuskin kuuluvasti.