— Mutta nyt ne sinusta ovat lapsellisuuksia, vai miten?
— Ei, äiti, niin ajattelen vielä nytkin, ja luulenpa käyvän synniksi, jos lupaan rakkautta miehelle, jota en rakasta.
— Hyvä ihminen, sanoi äiti harmistuen, luuletko sinä, että tahdon houkutella sinua johonkin vääryyden tekoon. Tuhannet menevät naimisiin ilman tuota liioiteltua tunnetta, joka vain on pelkkää kuvittelua.
— Oi äitini, miksi välttämättä tahdot saada minut pois kotoa? Minä mieluimmin tahdon jäädä tänne. En tohdi enkä tahdo mennä naimisiin. Sinua tottelen kaikessa muussa, tässä en. Tästälähtein rupeaisin pitämään huolta siskoistani — ja — ja — tekisin kaikki, mitä tahdot.
— Sinä olet nyt hermostunut ja heikko, Ragnhild. Sinä et tiedä, mitä työnnät luotasi. Anna minun huolehtia onnestasi, ja saat olla varma, että minä ymmärrän sen seikan paremmin kuin sinä. Mitä siskoihin tulee, on heillä, jumalankiitos, toki tarpeeksi hoitoa, heillähän on ma bonne, ja pojat tulevat Helsinkiin toinen toisensa perästä, ja sittehän olemme isäsi ja minä vielä elossa, niin että siinä ei liene syytä sinun kotiinjäämiseesi ja paitse sitä — parooni Falck'in maatila on vain tunnin matkan päässä täältä, sinä voit pistäytyä kotona, milloin tahdot, ja me tietysti viettäisimme kesämme siellä. Se on uhkea talo, kuten olen sanonut, eikä puutu vierashuoneita. Sinä olet aina toivonut itsellesi vaikutusalaa, siellähän on suuri joukko alustalaisia ja paljon palvelijoita, niin että sellaisen talon emäntänä kyllä kelpaa olla.
— Mutta onko oikein mennä naimisiin tämmöisestä syystä?
— Sen kyllä tiedän, huudahti äiti, ettei ole oikein saattaa äitiään onnettomaksi, ja sen sinä teet, Ragnhild, et ole milloinkaan minulle muuta tuottanut kuin surua. Aina olet ollut jäykkä ja väliäpitämätön, kiittämätön kaikesta mitä olen sinulle tehnyt, haluton ja raskasmielinen, varsinkin sen onnettoman rippikoulun jälkeen. Oi Jumalani! miten kovasti koeteltu äiti minä olen! Suokoon Jumala, että Elsasta tulisi järkevämpi ja hellempi tytär!
Äiti oli puhunut nyyhkyttäen ja kyynelöiden, painoi sitte kasvonsa hienoon nenäliinaansa ja itki hillittömästi. Ragnhild kietoi kätensä hänen kaulaansa ja sanoi liikutuksesta vapisevalla äänellä:
— Minä vakuutan, äiti, etten milloinkaan tahallani ole tehnyt sinulle surua, olen koettanut totella sinua silloinkin, kun se on ollut raskasta ja katkeraa.
Äiti työnsi hänet tylysti luotaan: