— Mitä hullutusta! Mikset? Minä vakuutan sinulle, etten tuntenut isääsi puoleksikaan niin hyvin kuin sinä tunnet parooni Falckin. Mutta hän oli hieno ja ylhäinen mies, sanoi minulle kohteliaisuuksia parissa tanssiaisissa, ja kun äitini sanoi, että minun piti ystävällisesti vastata hänen huomaavaisuuteensa, tein hänen käskynsä mukaan, eikä kaukaakaan, niin olimme jo naimisissa.
— Ja oletko ollut onnellinen, äiti? kysyi Ragnhild kummastellen hänen kevyttä kuvailuaan.
— Olenpa niinkin, vastasi valtioneuvoksen rouva ja nojausi mukavasti lepotuoliinsa. — Isäsi on, kuten tiedät, luonteeltaan tyyni ja rauhallinen, hän on myöskin huomannut minun etevän toimintakykyni, eikä ole minun milloinkaan tarvinnut moittia häntä epäkohteliaisuudesta.
— Mutta minä olen kuvitellut … alkoi Ragnhild arasti.
— Mitä sinä olet kuvitellut? Että onni olisi polvistumisia ja valoja? Oh, Ragnhild, elä suututa minua noilla väitteilläsi. Tiedäthän sinä hyvin, että kaikki se mitä romaaneissa kuvaillaan, on suoraa satua. Saat olla varma, että ne, jotka moisella alkavat, piankin todellisuuteen tipahtavat. Minne se viimein vie tuommoinen rakkaus!? Hullutuksiin, itsemurhiin, mielisairauteen ja pakoretkiin, ja kun autuus on ylimmillään, heräävät he unelmistaan ja huomaavat, ettei sitä tuolla tavalla mailman läpi päästä. — — Ethän sinä vaan ole rakastunut kehenkään, Ragnhild, kysyi äiti hätäisesti ja tarkasteli peloissaan tytärtään.
— En, äiti, oli Ragnhildin yksinkertainen ja suora vastaus.
— No, eipä täällä olekaan ketään, joka sopisi sinun arvollesi, sanoi äiti rauhottuen.
— Mutta olen kuitenkin kuvitellut, alkoi Ragnhild rohkeammin, että on olemassa tunne, jota kutsutaan tosirakkaudeksi, syvä kiintymys, jotain, joka saa aikaan, että asetat jonkun erityisen henkilön mielikuvissasi ylemmäksi kaikkia muita, rakkaus, jonka edestä voit uhrata kaikki, kärsiä kaikki. En huoli polvistumisista enkä valoista, sellaista en katso tarvittavan ihmisten välillä, jotka todella rakastavat toisiaan — — —
— Nythän sinä puhut, kuin oma ymmärtävä tyttöni ainakin, huudahti valtioneuvoksen rouva. Ragnhild jatkoi innostuneena:
— Olin aina ajatellut, että — että — ennenkuin tuntisin sellaista tunnetta jotain miestä kohtaan, en menisi naimisiin.