— Niin, kyllä minä ymmärrän, että nuoret tytöt aina hiukan arvelevat, ennenkun ottavat tuon tärkeän askeleen, sillä onhan heidän jättäminen hyvä kotinsa ja rakkaat omaisensa, mutta — mutta — kun saa niin kunnioitettavan, hyvän miehen ja niin mukavan kodin, niin — niin —. Sinulla on tyyni ja niin sanoakseni väliäpitämätön luonne, pikku Ragnhild, sinun pitäisi voida selvästi neuvotella järkesi kanssa ja huomata mitä etuja tämä naiminen tuo mukanaan.
Mistä se tuli, että heti kun äiti ryhtyi houkutuksillaan häntä taivuttamaan, hän tunsi itsensä niin hervottomaksi ja voimattomaksi vastustukseen? Juuri oli hän vahvasti päättänyt, ettei menisi naimisiin. Oi, hän tahtoi, hänen täytyi sotia vastaan.
— Äiti, sanoi hän nousten istualle, rakastatko minua?
— Sepä kysymys! Kuka äiti ei rakastaisi lastaan! Sentakiahan minä juuri tarkoitan sinun parastasi, siitä syystä olen parhaani mukaan koettanut hankkia sinulle huvitusta, sulostuttaa nuoruuttasi, ja nyt kun olet ennättänyt sopivaan ikään, olen kaikkeni koettanut varmistaakseni sinulle edullisen naimisen.
— Ja minkälainen on sinusta edullinen naiminen?
— Kummallista! Tietysti sellainen, kun mies on kunnioitettava, on hyvässä asemassa ja on samalla rikkauden kannalla kuin vaimokin, niin että tämä voi viettää samanlaista elämää kuin ennenkin.
— Entäs rakkaus?
Valtioneuvoksen rouva nauroi makeasti:
— Voi lapseni, rakkaus on kokonaan toista, kuin romaanien laverrukset. — — Tietysti jokainen rakastaa miestään. Olen varma, että sinäkin kerran rakastat kunnon parooniamme.
— Mutta jollen rakastaisi? sanoi Ragnhild vakavasti.