Elsa joutui hämilleen.
— En minä tahdo sinua pois, sanoi hän hätäisesti, mutta näetkös uuteen kotiin on niin lyhyt matka, ja silloin mekin ehkä pääsemme useammin maalle.
— Mutta sitte emme voisi olla joka päivä yhdessä. Minähän ajattelin, että me vastedes lukisimme yhdessä jotain hupaista tai…
— No, se ei estä, toimitti Elsa. Ma bonne ohjaa lukujamme, siinä on kyllä tarpeeksi, ja sinähän olet kuitenkin niin vähän meidän kanssamme: aamulla sinä nukut pitkään, illoin olet poissa ja keskipäivällä on sinulla vieraita — ja sitte sinä olet niin paljoa suurempi kuin me. Ei, nyt minun pitää taas mennä. Minä sanon sedälle, että sinä olet parempi, niin hän tulee kovin iloiseksi.
Ja kerran vielä suudeltuaan Ragnhildia livisti hän tiehensä.
— Niin niin, tuumi Ragnhild ja tuska täytti hänen sydämmensä. Ei kukaan minua tarvitse, ei kukaan kaipaa. Mutta itse olen siihen syypää. Enhän milloinkaan ole puuttunut sisarieni puuhiin, enpä ole milloinkaan tullut ajatelleeksi miten viehättävän vilkas tyttö Elsa on samoinkuin ne muutkin lapset. Mutta tästälähtein on oleva toisin. Minä lähenen heitä enemmän, tuntuu kuin olisin herännyt uuteen elämään, minä rakastan heitä, rakastan kotiani, rakastan äitiänikin, vaikka olemmekin niin peräti erilaisia, vaikka alati tuotankin hänelle surua vastahakoisuuteni takia.
Taaskin kuului askelia rappusissa. Siellä tuli valtioneuvoksen rouva.
— Oi pieni Ragnhildini, oletko parempi nyt, sanoi hän harvinaisen lempeästi ja ystävällisesti. — Meillä oli hupainen matka, parooni Falck on viehättävä ihminen. Vahinko, ettet ollut mukana. Ajatteleppas, hän vei meidät aina uudelle maatilalleen saakka. Se on uhkea vanhanaikuinen kartano, paljon huoneita, erinomaisia huonekaluja, ja vielä tehdään korjauksia.
Ragnhild lepäsi äänetönnä, silmät suljettuina. Äitinsä tarkasteli häntä tyystin. — Parooni paralla ei ollut mitään huvia pelkästä levottomuudesta sinun takiasi. — Erittäin hellä ja hienotunteinen mies. — Turhaan odotti valtioneuvoksen rouva vastausta tai pienintäkään mielenkiinnon merkkiä tyttäreltään. Hetken vaiti oltuaan jatkoi hän taas: — Arvaan, että lopullinen ratkaisu on lähellä. Hän sanoi toivovansa, että sinä näiden viikkojen kuluessa olet oppinut tuntemaan häntä tarpeeksi ja tehnyt päätöksesi — — —
Ragnhild avasi silmänsä ja loi surullisen, rukoilevan katseen äitiinsä, joka pitkitti yhä vilkkaammin: