— Mutta mitä Herran nimessä sinä häneltä vaadit sitte? kysyi äiti nyreästi.
— Siitähän meidän nyt juuri pitäisi päättää. Kuten tiedät on minulla suuria menoja Ruudolfin takia. Poika rukka on kyllä säästävä ja huolellinen, mutta oleskelu lukiossa, huoneen vuokra, ruoka ja kirjat vaativat kuitenkin melkeän summan meikäläisiin oloihin nähden. Pojat täällä kotona tarvitsevat rahaa kouluunsa ja kirjoihinsa, samoin pikkutytöt. Minulla ei ole varaa pitää huoneessani hyödyttömiä ihmisiä.
— Miten sydämmettömästi voit puhua! Oma lapsesi.
— Voi se kuulua kovalta. Mutta jos tietäisit miltä tuntuu, kun on uppoamaisillaan velkoihinsa, ja menot yhä vaan kasvavat eikä tiedä mistä ottaa tarpeisiinsa. Enhän voi tehdä vääryyttä nuoremmille lapsille. Mitään perintöä en voi heille jättää, kun kuolen, saakoot siis edes sivistystä ja sellaisen kasvatuksen, että voivat tulla omin neuvoin toimeen, kun minä poistun.
Herra Lundin nojasi otsaansa käden varaan ja istui hetken vaiti.
Hänen vaimonsa huokasi syvään ja sanoi viimein:
— Jos voisimme vieläkin supistaa menojamme — — —
— Tiedän, että olet koettanut kaikki, mitä olet voinut, olet tehnyt työtä, olet valvonut ja raastanut. Usko minua, minun on ollut vaikea sitä katsella. Sinä et voi tehdä enempää, ei yksikään vaimo voisi. Jos Amysta kerran tulisi yhtä uhraava vaimo ja äiti, — —
— Suokoon Jumala, ettei hänen ikinä siksi tarvitse tulla, sanoi äiti huoaten, ja Amy ajatteli: — Se ei milloinkaan tapahdu!
— Ei kukaan tiedä, mitä tulevaisuus tuo muassaan, sanoi herra Lundin vakavasti.
Seurasi hetken äänettömyys. Amy nypläsi niin kiivaasti, että lankakin välistä katkesi, pikkulapset haukottelivat kirjojensa ääressä, ja äiti, joka ei tahtonut lasten kuullen keskusteltavan tästä arasta aineesta, kehoitti heitä käymään levolle. Halusta he lähtivätkin, koskei isällä ollut sen hauskempaa kerrottavaa. Mennessään Agnes kuitenkin tokasi nenäkkäästi: — Minusta Amy voisi opetella ompelemaan tai pukemaan hattuja, sehän on hyödyllistä, ja se Eelin, joka on neiti Sundströmin luona, näyttää niin hyvältä.