Amy iski vihaisen katseen pieneen, typerään sisareensa, ja äiti, joka aina oli tottunut välittämään ja oli valmis lepyttämään vanhinta tytärtään, ehätti sanomaan:
— Lapsi kulta, kuinka voit noin tuhmasti puhua? Ei se työ sovi parempain ihmisten lapsille. Eelin on köyhän käsityöläisen tytär, ja se on vallan toinen asia. Ompelija ei ole herrasväkeä.
— Minusta se oli oivallinen mieleenjuolahdus, sanoi herra Lundin. — Vaatteiden ompeleminen on varsin tuotteliasta, ja meidän pieni kaupunkimme on muutamassa vuodessa kasvanut niin suuressa määrässä, että kyllä kaksikin ompelijaa kannattaisi.
Äiti kääntyi Agnesin puoleen ja sanoi ankarasti:
— Mene siitä nukkumaan! — Hän oli harmissaan ja levoton siitä, että lapsi oli tehnyt sellaisen ehdotuksen. Isä, jolla ei ollut aavistustakaan siitä, mikä sopi, oli suorastaan ottanut asian vakavalta kannalta, ja hän oli vuosi vuodelta tullut yhä itsepäisemmäksi ja mahdottomammaksi. Miten siis saada hänet tästä ajatuksesta?
— Tahtoisiko isä todellakin nähdä tyttärensä kaupungin ompelijana? kysyi Amy hehkuvin poskin.
— Oo, miksei, sanoi tuo parantumaton isä. Eikö ole parempi ommella vaatteita, kuin kuluttaa nuoruutensa huveissa ja tuhlata aikansa kävelemiseen ja tyhjiin lörpötyksiin?
Silloin avasi rouva Lundin suunsa. Viime aikoina oli hän mikäli mahdollista koettanut puhua sävyisästi ja varovasti saadakseen miehensä helpommin myöntymään, mutta tämä oli jo liian karkeata. Senvuoksi sanoikin hän suuttuneella äänellä:
— Isä, sinä et ajattele, mitä sanot. Neiti Sundström on kunniallinen ihminen, mutta ei yksikään perhe kaupungissa ottaisi häntä vieraakseen. Tahdotko sinä todellakin, että Amy suletaan pois seuraelämästä ja että ystävät häntä halveksivat?
— Mitä sanoisi Alice, huudahti Amy kauhistuksissaan, kun sitä vain ajattelikin.