— Siihen asemaan ei Amy eläissään tule. Sitä en minä ikinä salli.
— Eikö sittenkään, jos hän sattuisi sellaiseen rakastumaan? kysyi herra Lundin vakavasti.
— Ei siinäkään tapauksessa, vastasi äiti päättävästi. — Eikä
Amykaan milloinkaan tule niin hulluksi.
— En suinkaan. Olen jo saanut kylläkseni kärsiä köyhyyttä ja puutetta ja kuunnella alituisia valitusvirsiä, sanoi Amy.
Levottomuus ja suru täyttivät vanhan isän mielen, kun hän katseli tytärtään. Vähemmän kuin kukaan oli hän saanut tuntea köyhyyden kouraa. Hänen piti aina olla hyvin puettu, piti saada huvitella, ottaa osaa seuraelämään, hänen ainoa huolensa oli oma itsensä, häntä säästettiin mikäli mahdollista työstä ja vaivasta, sai nukkua suureen päivään, ja sittekin kehtasi hän puhua köyhyydestä. Mutta olihan se luonnollistakin, hän kun aina vertasi olojansa Alicen ja muiden varakkaampien kanssa. Kuinka mieletöntä onkaan verrata itseänsä onnellisempiinsa; sehän vaan synnyttää kateutta ja tyytymättömyyttä, kun sitävastoin verratessamme asemaamme vähempiosaisten kanssa, mielemme täyttyy kiitollisuudesta Jumalaa kohtaan, ja me tyydymme osaamme.
— Sinulla ei niinmuodoin ole halua mihinkään, Amy, sanoi isä lopulta ja istui hänen viereensä.
— Enhän voi sekoittua huonompiin ihmisiin ja ruveta ompelijaksi tai puoti-ihmiseksi, ja lapsia taas en voi sietää, vastasi Amy. Enkä ymmärrä, miksi isä välttämättä tahtoo minut pois luotaan, lisäsi hän itkusilmin.
Herra Lundin laski ystävällisesti kätensä Amyn olalle ja sanoi hellästi:
— Ei mikään olisi minulle suloisempaa, kuin saada pitää sinut täällä kotona. Miten onnellinen olisinkaan, jos näkisin sinun tunnollisesti täyttävän täällä velvollisuuksiasi. Sinä voit ohjata pikkusisariasi, sinulla on hyvä äiti, jota voit auttaa ompelussa ja taloustoimissa, kuinka saat omaltatunnoltasi kulutettua vuoden toisensa perään pelkkään huviin ja ajanhukkaan.
— Voinhan ruveta valmistamaan Lilliä kouluun, sanoi Amy vastahakoisesti, ja ompelua on yllin kyllin kotona.