— Entäs sinä, äiti?
— Minä vielä valvon hetkisen. Agnesilla ei ole huomiseksi esiliinaa, kun menee kouluun.
Aavistus siitä, mitä tämä äiti on saanut kestää ja mitä hän on ollut lapsilleen, alkoi nousta Amyn sielussa, hän tunsi piston sydämmessään ja sanoi sovittaakseen:
— Ehkä minä voisin — — —
— Ei, ei, mene sinä nukkumaan, ei minua väsytä.
— Hyvää yötä, äiti.
Kello ilmoitti jo kaksitoista, ennenkun pienoinen esiliina oli valmis, ja tuhansittain pyöri katkeria, karvaita ajatuksia tuon väärälle tielle eksyneen äitiparan päässä.
Kun Amy sinä iltana kävi huoneeseensa, oli hän entistään katkerampi ja napisevampi. Hänen mieltään karvasteli isä, jolla oli niin suuret vaatimukset hänen suhteensa, Ruudolf, jonka olo lukiossa maksoi niin paljo, tuo aina nenäkäs Agnes, Lilli, jonka muka välttämättä piti oppia lukemaan, muutkin lapset, jotka alilakkaamatta kuluttivat rikki ja kasvoivat sopimattomiksi vaatteensa, jotta äiti oli uupua työhön, Alice, joka oli rikas ja sai mitä halusi, häntä suututti köyhyytensä, nurisipa hän vielä Jumalaakin vastaan, joka oli suonut hänelle niin onnettoman osan mailmassa. Eikä ollut hänellä heikointakaan toivon kipinää päästä ahtaasta asemastaan. Miten selittäisi hän luutnantti M:n käytöstä? Olihan tämä ollut huomattavan kohtelias aina pukujuhlasta saakka — miksei hän kosinut? Kaikkea vielä, hänhän hyöri ja pyöri vain Alicen ympärillä kuin perhonen ruusun kehässä eikä voi irtautua hänestä, vaikka Alice jo aikoja sitte oli antanut hänelle rukkaset — niin hän ainakin itse kertoi. Nyt Alice ihasteli nuorta laulunopettajaa, joka oli lahjakas, mustakulmainen, komea mies, vaikka köyhä kuin kirkonrotta. Miksei hän siis voinut suoda luutnanttia Amylle? Johan nyt, piti vain kiemailla ja pidätellä häntä ihailijaparvessaan, jotta joukkue pysyisi mahdollisimman suurena.
Sama tyytymättömyys, joka illalla samensi Amyn mieltä, kangasti siinä vielä seuraavana aamuna, vaikka talviaurinko kirkkaana ja hempeänä hymysi pakkasen kukittamien akkunaruutujen lävitse. Ei päättänyt Amy päiväänsä itsetutkistelulla eikä alkanut uutta rukouksella eikä hyvillä aikeilla. Pienen aakkoslukijan olo ei ollut kadehtittavimpia. Opettaja oli äkäinen ja hajamielinen, kävi kärsimättömäksi, ja ensi tunti päättyi nuhteisiin ja kyyneleihin. Seuraavat olivat samanlaisia. Amylla ei tosin ollut opettajalahjoja, mutta ei ollut hänellä rakkauttakaan eikä hyvää tahtoa. Hän teki työtään vastenmielisesti, vilkui kadulle ja ajatuksensa aikailivat luutnantti M:n ja Alicen luona ja hän harmitteli, ettei hän kenties tänään pääsisi luistinradalle, minne koko ylhäisen seurapiirin nuori väki aamupäivin keräytyi.
Jos vain tunnollisesti ja hyvällä tahdolla täyttää velvollisuuttaan, vaikka raskastakin, tuottaa se tyydytystä ja saa mielen keveäksi ja hilpeäksi. Mutta niin ei ollut Amyn laita. Hänen mielensä oli valju, kärsimätön ja napiseva kuin aina ennenkin. Ei edes isän kiitos, ei hänen iloinen katseensa, kun kotiintullessaan näki hänet työssä, saanut häntä sulamaan. Isähän juuri häntä työhön pakoitti ja esti huvittelemasta.