Tyttären, jolla varsinkin on terveyden kallis lahja, pitäisi olla kodin auringonsäteenä. Vanhemmilla on huolet ja murheet osallaan, he tekevät pääasiallisen työn, he saavat vastata lastenkasvatuksesta, heillä on vaikeuksia sekä kodissa, että kodin ulkopuolella, he saavat valvoa öitä, kestää vaivoja, paitse sitä ovat he jo siinä ijässä, jolloin mieli ei enää ole nuoruuden joustava, heillä kukatiesi on ollut suruja, katkeria kokemuksia, heidän terveytensä kenties on tärveltynyt. Mutta tyttärellä on nuoruutensa, on terveyttä ja voimaa, tukea ja hoivaa, vanhemmat, joihin voi luottaa ja joilta neuvoa kysyä, häntä on säästetty suurimmista suruista ja edesvastuusta, hänen tulisi olla iloinen ja tyytyväinen, tulisi lohduttaa, levittää päivänpaistetta ympäristöönsä ja auttaa omaisiaan. Mutta Amy kulki kuin ukonpilvi uhaten ratketa vihan voimaksi ja salamoiksi vähimmänkin vastustuksen tai vastoinkäymisen osuessa tielle. Hän ei yrittänytkään hillitä luontoansa, oli mielestään onneton, kärsi vääryyttä ja kovaa kohtelua ja luuli senvuoksi olevansa oikeutettu syöttämään ympäristölleen kaikki ikävyydet, joita paha tuuli matkaansaattaa. Hän ei tietänyt, että korkein onni on siinä, kun unohtaa itsensä ja etsii vain muiden onnea. Senpätakia ei hän milloinkaan tuntenut onnea, ei edes kaihoamiensa huvitusten pyörteissä, koska silloinkin toisen kallisarvoinen puku, ihaeltu kauneus tai jokin muu herätti hänessä kateutta ja katkeroitti hänen ilonsa. Senlisäksi pyrki Amy aina näyttäytymään toiselta, kuin oli, mikä seikka ajan pitkään tietystikin väsytti ja nostatti alituista käninää. Samaten kun Amy seuraelämässä pani kasvoihinsa rakastettavan ilmeen ja käytti imartelevaa puhetapaa, vaikka povessaan hautoi kateutta ja katkeruutta, halusi hän myöskin kalliimpia pukuja ja hattuja, kuin varansa kannattivat, tai ainakin koetti hän reunustuksilla ja koruilla muovaella vanhoja. Samaa maata oli hänen huoneensa: joka puolella verhoja, käytettyjen tanssipukujen kaistaleita, kauhtuneita tupsuja, pölyttyneitä nauharuusuja. Tässäkin tahtoi hän välttämättä matkia Alicea, jonka lumoava neitsytkammio ruusunpunaisessa silkissä ja lumivalkeassa nokkoispalttinassa oli Amyn loppumaton ihastus.
Voiko hän sitte eksyttää ihmisten epäilykset? Ei ensinkään. Useat hänelle nauroivat, toiset häntä moittivat, parhaimmat häntä surkuttelivat.
Onneton se, joka tahtoo kohota korkeammalle kuin siivet kannattavat, onneton, joka ehdottomasti tahtoo päästä kohtalostaan koettamatta edes tutkia, eikö siinäkin voisi jollain tavalla onnea löytää.
27.
Rauhala.
Jättäkäämme tämä iloton kuva ja kiinnittäkäämme katseemme toiseen, josta ilo ja hempi heijastaa.
On lauvantaipäivä. Pappilan asukkaat askaroivat ahkeraan lopettaakseen hyvissä ajoin viikon työt ja voidakseen sitte levossa ja rauhassa alottaa pyhäpäivän. Pastori käveli edes takaisin pienessä kamarissaan ja mietti seuraavan päivän saarnaa. Pastorinrouva parsi sukkia ja ohjaeli kahta tyttöstään reikäompelussa. Pojat lukivat maanantain läksyjä, ja kyökissä vastasi Maria taikinaa sanellen ranskaa Ninni-sisarelleen. Sisäkkö oli juuri lopettanut kankaan ja laski sitä paraillaan tukista, keittäjä kiillotti keittoastioita, jotka piankin hohtivat kuin kulta. Mikä ahkeruus, kodikkuus, sopu ja vilkas toiminta vallitsikaan tässä kodissa! Olisitpa vain nähnyt talon reippaat mustasilmäiset pojat, jotka otsa innosta rypyssä tutkivat kielioppia ja sanakirjaa ja nuo herttaiset, punaposkiset pikkutytöt, jotka nytystivät reikäompeluansa ja tavan takaa kysäsivät: äiti, onkos tämä hyvin? — tuon rakastettavan äidin, jonka kasvoista loisti hyvyys, tyytyväisyys ja onni ja jonka käsi osoitti taitoa ja ahkeruutta, tuon onnellisen hyvän vaimon ja hellän, ymmärtävän äidin ilmeisen kuvan — ja Ninnin ja Marian! Ninni kuin vasta auennut ruusunnuppu, hento ja hieno ja syvästi harrastunut ranskan lukuunsa ponnistellen pientä päätään muistaakseen kaikki mutkat ja säännöt, Maria kodikkaassa arkipuvussaan hihat käärittyinä, niin että pyöreät, tanakat, terveyttä ja voimaa todistavat valkeat käsivarret näkyivät, kasvoissa ystävällinen ilme. Valpas, eloisa katse osoitti, että hänen huomionsa riitti sekä taikinaan että saneluun. Mariassa ei ollut mitään varsinaisesti kaunista, lukuunottamatta hänen tervettä hipiäänsä, sinisilmiään ja paksuja vaaleanruskeita palmikoltaan, mutta hän teki sangen miellyttävän vaikutuksen joka ihmiseen, sillä pieninkin piirre hänessä ilmaisi hyvyyttä, iloista tyytyväisyyttä ja terveyttä. Joku pikkuveljistä oli kerran sanonut: — Maria sisko on aina tyytyväinen, ja oli siten tietämättään antanut täydellisen kuvan vanhimman sisarensa luonteesta ja ulkomuodosta.
Kyökin ovelta kuului iloisia ääniä, ja pojat ja tytöt törmäsivät sisälle. — On jo aika lopettaa, kirja pois Ninni! huusivat he. Ei tarvinnut tätä sanoa Ninnille kahdesti. Hän kyllä oli innostunut ranskanlukuun, mutta kaikella on aikansa, ja niinpiankun tunti oli lopussa, oli hän valmis jättämään sen. Oli näet vielä paljo tekemistä, ennenkun pyhänaatto voitiin kunnialla vastaanottaa. Innoissaan kiiruhtivat lapset sovittuihin askareihinsa. Bruuno ja Kustaa siivosivat huolellisesti kouluhuoneen, Ruusa pesi ja kasteli ruukkukasvit. Aina nouti puhtaita pyyheliinoja, suun pyyhkimiä ja lakanoita liinakaapista ja jakeli ne keittiöön, makuusuojaan ja ruokahuoneeseen. Pikku Huugo hakkasi suolaa ja pippuria. Ninni auttoi näppärästi Maria-siskoa leipomisessa. Sunnuntaiaamusin jaettiin kullekin lapselle tuores vehnäkakkunen, ja nyt oli Ninni saanut tärkeäksi tehtäväkseen leipoa ne ja hän tekikin ne ylen tunnollisesti, jotta kaikki vaan tulisivat saman suuruisia, pyöreitä ja somia, että rusina osuisi aivan keskelle ja istuisi tarpeeksi syvään, jottei noustessa pulpahtaisi ulos. Pikku työmiehetkin tekivät tehtävänsä tarkasti, reippaasti, tottuneen tapaan, huudellen toisilleen silloin tällöin pilapuheita tai muistuttaen ajan kiirehtivän. Kun sitte kakut kauniina ja tuoksuvina oli saatu säilykköön, olivat muutkin askareet lopussa. Nyt kiirehtivät sekä pojat että tytöt huoneisiinsa, sukivat päänsä ja pesivät kätensä. Kun kello kaiutti kuutta salin vanhasta kellokaapista, kokoontuivat perheenjäsenet vähitellen toinen toisensa perästä. Isäkin ilmestyi ovelle piippuineen, kirjoineen. Äiti istui sohvan kulmassa ja oli tyytyväinen saatuaan suuren sukkakasansa parsituksi. Nyt kuunteli hän huvikseen lasten iloista pakinaa. Palvelusväkikin kyökissä istui jutellen keskenään leväten töiden loputtua. Vanha Musti loikoili takkavalkean ääressä ja veti unta ja puuropata porotti hiljalleen liedellä.
Isä avasi kirjansa ja luki siitä ääneen. Vanhemmat lapset kuuntelivat, nuorimmat leikkivät takan luona. Tuontuostakin keskeytti pienoinen kysymys tai huomautus luvun ja lapset lausuivat vapaasti vaatimattomat ajatuksensa ja mielipiteensä iloissaan, jos isä ja äiti ne hyväksyivät, mutta tarkkaavasti pannen korvansa taa oikaisun tai ystävällisen huomautuksen. Niin kului tunti rauhassa ihanasti.
Silloin kuului kulkusten kilinä kartanolta.