— Setä Werner se on, huusivat lapset ja kiiruhtivat ulos. Hieno puna nousi Marian kasvoille, ja hän lähti keittiöön kysymään oliko nuoren apulaisen huone kunnossa ja sanomaan että iltaspöytään katettaisiin sija vieraallekin. Samassa astui sisälle saapunut matkamies, pastori Werner, Lyydian veli, joka oli määrätty Marian isälle apulaiseksi. Hän oli jo ennestään tuttu ja ystävä talossa, ja senvuoksi kaikki toivottivat häntä tervetulleeksi. Kun hän nyt istui tuossa kodikkaassa salissa, jota paksut, siistityt talikynttilät valaisivat, ja antoi katseensa kulkea perheenjäsenestä toiseen alkaen kunnianarvoisesta, herttaisesta pastorista aina pyöreään, valkeatukkaiseen Huugoon, valtasi hänen mielensä kodikkuuden tunne, ja hän uskoi varmasti talossa viihtyvänsä.
Piankin ympäröi Edvard Werneriä riemuisa lapsiparvi, joka jo kauvan aikaa oli iloinnut hänen tulostaan. He tiesivät kokemuksesta, ettei se vakavuus, joka ympäröi tuon nuoren miehen koko olemusta, ollut ankaruutta, ja senvuoksi puhelivat he pelkäämättä ja tekivät kysymyksiään. Pastori vastaili heille ystävällisesti ja kyseli heidän luvuistaan sekä askareistaan, mutta tarkka silmä olisi piankin huomannut, että hänen katseensa kesken keskusteluakin kiintyi talon vanhimpaan tyttäreen, joka tyynesti puuhaili iltaspöydän kattamisessa ruokasalissa tai väliin istahti äitinsä viereen ja otti osaa keskusteluun levollisella, miellyttävällä tavallaan.
Iltasen syötyä avasi äiti vanhan klaveerin ja sitte soitettiin ja laulettiin hyvän aikaa. Arvostelijan korvalle se ei ollut mitään erikoista, mutta Edvard Werner kuunteli kernaasti lasten heleitä ääniä, kun he lauloivat somia laulujaan. Ja he näyttivät ilokseen laulavankin ja vaatimattomasti. Mariankin piti laulaa säestettyään ensin pienokaisia. Hänellä ei ollut ollut muuta soitannon opettajaa kuin äiti, oma hieno korvakuulonsa ja lämmin sydäminensä: Hänellä ei ollut varoja hankkia paljon nuottia, suurimmaksi osaksi oli hän käyttänyt äitinsä nuoruudenaikuisia nuottivähiä ja oli sitäpaitsi silloin tällöin jäljentänyt kappaleita Alicelta, Fannyltä tai muilta tuttaviltaan. Monet laulut oli hän oppinut vain korvakuulolta. Koreista, vaikeista lauluista ei Maria pitänyt, niihin oli hänen soitannolliset kykynsä liian kehnot ja makunsa yksinkertainen, mutta hän taisi monta sekä iloista että suruista laulua, kansanlauluja ja paimenlauluja, ja ne sopivat erinomaisesti hänen äänelleen ja koko olemukselleen. Hänen äänensä ei ollut laaja, mutta soinnukas, pehmeä ja lämmin, ja hänen laulunsa lähti sydämmestä. Tuona iltana oli hänen äänensä vielä tavallista hellempi, melkeinpä väreili se liikutuksesta. Lempeä äiti, joka oli tottunut huomaamaan vienoimmankin väreen lapsensa mielialassa, istui ajatuksiinsa vaipuneena ihmetellen, mitkä tunteet mahtoivat niin velloa tämän nuorta rintaa. Sattumalta osui hänen katseensa Edvard Werneriin. Hän istui erillään muista syrjässä huonetta, ääneti, tarkkaavana, mutta katse, joka oli kiinnitetty Mariaan, antoi äidille paljon ajattelemisen aihetta.
Kun Maria sinä iltana saattoi sisariaan ylös makuuhuoneeseen, riitti heille paljon puhumista perheen uudesta jäsenestä, ja he tahtoivat tietää, oliko Mariakin yhtä iloissaan kuin he siitä, että saivat pitää hänet nyt pitemmän ajan luonaan. Maria myönsi olevansa, sillä rupeaisihan Edvard nyt ohjaamaan Ninnin ja poikien lukuja, niin että hän saisi paremmin aikaa auttaa äitiä ja itse lukea sekä soittaa. Kun Maria oli auttanut lapsia riisuutumaan ja lukenut iltarukouksen, aikoi hän palata saliin, missä vanhemmat sekä Edvard vielä istuivat ja keskustelivat, mutta silloin kysyivät lapset, miksei Maria nyt kuten ennenkin jäänyt heidän luokseen lukemaan ja sitte mennyt nukkumaan. Maria punastui. Hän ei sinä iltana voinut oikein tehdä tiliä tunteistaan itselleenkään, ja senvuoksi lapsen sanat sattuivat saaden hänet hämille. — Palaan paikalla, sanoi hän vältellen, ja lähti alas.
Illalla myöhemmin istui nuori apulainen ullakkokamarissaan ja ajatteli itsekseen miten Rauhala oli omiansa tämän kodin nimeksi. Hän oli usein ennenkin käynyt siellä, mutta ei milloinkaan ennen niin selvästi kuin sinä iltana tuntenut sen ihmeellistä rauhaa ja iloa, joka kuulti esiin kaikkialta. Hän ajatteli Mariaa ja huomasi, että sitte kun ensin on nähnyt ja oppinut tuntemaan hänen äitinsä, vasta voi käsittää, miten on mahdollista hänen ikäisenään olla niin ymmärtäväinen, niin hyödyllinen, niin hyvä, niin rikasaatteinen.
Hän ajatteli armasta pikku Lyydiaansa, miten hellästi tämä oli Mariaa rakastanut, ja miten Marian seura oli hyvää vaikuttanut, ja hän ylisti onnellisiksi vanhempia, joilla oli sellainen tytär.
Siinä istui hän vielä kauvan mietteissään akkunan ääressä, katseli lumen peittämää pihamaata, ja kuunteli kun tallirenki hyräili iltavirttään pannessaan silppua yöksi hevosille.
* * * * *
Maanantaiaamulla heräsi Edvard omituiseen surinaan, jonka hän tuokion tuumattuaan keksi rukin hyrinäksi. Kello oli noin kuuden vaiheilla, ja oli vielä aivan pimeä.
Kun pastori tuli alas arkihuoneeseen, kohtasi häntä mitä herttaisin, kodikkain näky: keskellä lattiaa seisoi pieni pyöreä pöytä siinä pari paksua talikynttilää, ja ympärillä pastorinrouva, Maria ja muutamia palvelustyttöjä rukkineen. Vieläpä viisitoistavuotias Ninnikin istui siinä toimessaan, pienet sormet ahkerassa työssä. Suuressa, vanhanaikaisessa takassa loimotti iloinen tuli, lähellä sitä istui vanha pastori kiikkutuolissaan kirjoineen, piippuineen. Vähitellen saapuivat lapsetkin reippaina ja iloisina, ja sitte alkoi jo päiväkin hämärtää. Silloin siirrettiin rukit nurkkaan ja palvelusväkikin kerääntyi yhteiseen aamuhartauteen. Saatuaan voimaa Jumalan sanasta lähti sitte kukin toimilleen.