Pojat ja Ninni tottuivat piankin uuteen opettajaansa ja olivat kaikki sitä mieltä, että hän oli yhtä oppinut kuin isäkin, löysipä vielä paremminkin nimet kartalta, mutta se kenties seurasi siitä, että isän silmät olivat käyneet vanhoiksi. Kaikkikin lukivat uutterasti ja innostuneina, mutta Ninni varsinkin oli väsymätön. Hän uskoikin kerran Marialle tulevaisuudenunelmansa, että hän halusi tulla lääkäriksi kuten Eedit Berg. Kuitenkin kävi tyttö paljosta lukemisesta kalpeaksi ja muistamattomaksi eikä tahtonut käsityö enää sujua.
Silloin puuttui äiti asiaan. Lukutuntien lukua vähennettiin, ja Ninni-neiti sai monet kerrat juosta aitoissa, kellareissa, keittiössä ja säilyköissä, hän pantiin leipomaan, suolaamaan, sokeroimaan, kehräämään, karstaamaan ja kutomaan, sillä voimistelu oli vielä varsin vähä käytännössä, ainakin maaseuduilla. Nuoresta opettajasta tuntui tämä ensin hieman kovalta, sillä hänen mielestään oli vahinko, ettei tyttö saanut tyydyttää lukuhaluansa. Mariakin tarjoutui monasti toimittamaan sisaren askareita, mutta äiti oli heltymätön, sillä hän menetteli kypsän harkinnan mukaan.
— Se on hänen omaksi parhaakseen, sanoi hän eräänä päivänä, ja minä kyllä varon rasittamasta häntä. Marian laita oli aivan toisin. Hän oli aina tukeva ja terve sekä taipuisa naisten töihin. Kouluaikana luki hän ahkeraan tärvelemättä kuitenkaan terveyttään, ja sittekin riitti hänelle aikaa alituiseen auttaa minua taloustoimissa. Mitä hän sillä alalla osaa, on hän oppinut, kuin itsestään. Ninni on heikompi, hän ei siedä niinpaljoa istumista ja käy pikaan muistamattomaksi. Hänellä ei ole ikinä ollut taipumusta taloustoimiin, senvuoksi täytyy häntä opettaa, ja samalla kun saa opetusta, auttaa hän äitiään ja saa olla liikkeellä.
Parannuskeino näytti tehoavan. Ninni vahvistui, tuli jotenkuten terveeksi ja reippaaksi, oppi piankin sievästi askaroimaan keittiössä ja luvuissaan edistyi hän huomattavasti, koska koetti saada opetustunneista mahdollisimman suuren hyödyn. Hän oli kiintynyt opettajaansa ja rakasti häntä hellästi. Ennen oli hän lepohetkinään aina leikkinyt ja temmeltänyt kahden nuoremman veljensä keralla, nyt käveli hän mieluummin "setä Edvardin" kanssa, keskusteli luetun johdosta ja kyseli tuhansista seikoista. Pastori Werner oli hänkin yhtä kiintynyt oppilaaseensa. Ilokseen vastaili hän tämän tiedonjanoisiin kysymyksiin, ja kun tämä lapsellisessa viattomuudessaan kyseli hänen elämästään, voi hän useinkin kertoa hänelle asioista, joita hän tuskin olisi antanut vanhempienkaan ihmisten tiedustella.
Sekavin tuntein katseli Maria tätä heidän ystävyyttään. Ennen oli yhtä sydämmellinen ja ystävällinen suhde vallinnut hänen ja Edvardin välillä. Varsinkin rippikouluaikana ja Lyydian pitkän sairauden kestäissä olivat he melkein joka päivä olleet yksissä, he olivat usein keskustelleet vakavista asioista, ja rakkaus Lyydiaan oli lähentänyt heitä toisiinsa. Miten oli kaikki voinut näin muuttua? Marialla tosin oli työtä ja puuhaa aamusta iltaan, mutta riitti toki aikaa keskusteluunkin. Edvard oli kokonaan luopunut ystävällisestä tavastaan, jolla hän ennen oli kohdellut Mariaa. Nyt hänen käytöksensä todisti enää vain kunnioitusta, ja ainoastaan tuo tuttavallinen "sinä" muistutti menneistä päivistä. Hän oli vieläkin ystävällinen, mutta koko hänen olossaan oli jotain kaihtavaa, joka suretti Mariaa, ja välistä huomasi Maria hämmästyksekseen kantavansa katkeruutta Ninniä kohtaan siitä, että tämä oli ryöstänyt hänen ystävyytensä häneltä. Mutta sellaisia kateuden tunteita ei tuo ajatteleva tyttö kauvan kärsinyt. Ja kun hän katseli nuorta herttaista sisartaan, täytyi hänen myöntää: — Hänhän on suloisin tyttö mailmassa, kuinka voisikaan Edvard olla häntä rakastamatta? — Mutta taistelua vaadittiin. Marialla oli herkkä omatunto, ja alinomaa syytteli hän itseään mielettömistä ajatuksista, rikollisista tunteista. Tästä taistelusta ei yksikään tietänyt, ei edes hyvä äitikään. Maria, joka ennen oli uskonut äidilleen jokaisen ajatuksen ja tunteen, ei voinut puhua tästä hänelle. Ja sekin lisäsi nuoren tytön levottomuutta, sillä eikö ollut väärin ja luonnotonta peitellä salaisuuksia äidiltä — ja sellaiselta äidiltä? ajatteli hän. Toisinaan toivoi hän, että äiti älyäisi kysyä häneltä asiasta ja lempein sanoin houkutteleisi hänet tunnustamaan, kuten usein ennenkin oli tehnyt. Maria mielestään voisi helpommin kantaa surunsa, jos voisi puhua siitä äidilleen, mutta tämä ei kysynyt. Pastorin rouva oli hellä, kuin ennen, kenties hellempikin ja hämyhetkinä, kun rakas tyttärensä istui hänen vierellään sohvassa, sulki hän monasti hänet syliinsä ja istui sitte äänetönnä ikäänkuin odottaen, että tytär avaisi sydämmensä, mutta kysyä hän ei tahtonut. Eikä Marian käytöksessä vielä ollut mitään levottomuuden syytä. Vaikkakin väliin surumielinen, miettivä ilme laskeusi hänen vereville, nuorteille kasvoilleen, liikkui hän kuitenkin hilpeänä ja iloisena kuin ennenkin ja täytti tehtävänsä halusta ja huolellisesti, eikä kalvennut siltä poski, ei himmennyt silmä. Marialla ei ollut aikaa haaveiluihin, paitse sitä oli hän pienestä pitäen tottunut katsomaan Jumalaa isäkseen ja uskomaan, että Hän ohjaa kaikki parhaaksemme. Niin huomasi tuo hyvä äiti sopivimmaksi antaa tytön taistella yksin Jumalan avulla, kunnes tunsi tarvetta itsestään uskoa salaisuutensa jollekin. Äiti myöskin arkaili herättää eloon tunteita, jotka itse asiassa kukaties vielä uinuivat kätkössä nuoren tytön sydämmen syvyydessä.
Kun Maria tunsi alakuloisuutta, etsi hän lohdutusta virrenvärsystä tai ankarasta työstä, ja niin oli hän tyyni ja tyytyväinen jälleen.
Marian elämä oli siihen saakka vierinyt tyynesti ja tasaisesti. Hän oli kasvanut kodissa, jossa hyvät tavat ja hyvä esimerkki vaikuttivat paremmin hänen kasvatukseensa, kuin varotukset ja nuhteet, ja huomaamattaan omistanut sen hyvät tavat sekä ylevän mailmankatsomuksen. Äidin älykkäät määräykset, ajan jako vaihtelevaan työhön sekä lepo ja huvitus olivat jo varhain totuttaneet hänet hyödylliseen toimintaan, joka pidätti mielen tasapainossa ja tuotti tyydytystä, jota velvollisuuden täyttäminen aina antaa. Marian lämmin rakkaus vanhempiin ja siskoihin sekä tottumuksensa elämään enemmän toisten, kuin itsensä hyväksi, vaikuttivat, että hän halusta ja keveällä sydämmellä teki tehtävänsä. Alusta pitäen oli Marialla lempeä luonne ja rakkauden, rauhan ympäröimänä sattui hänen tielleen harvoin kiusauksia pahaan. Suuri sisarparvi, vaikka olikin hyvin kasvatettu, oli usein vallattomalla päällä, kuten lapset enimmäkseen ovat, ja pani Maria-siskon kärsivällisyyden toisinaan kovallekin koetukselle.
Lopetettuaan koulunkäyntinsä oli Maria useita tuntia päivässä edesvastuullisessa ja kärsivällisyyttä koettelevassa opettajatoimessa, eikä ollut siis ihmeellistä, jos hänen hyvä luonteensa väliin horjuikin. Mutta hänen herkkä omatuntonsa, tottumuksensa ottamaan vaaria itsestään sekä tukahuttamaan häijyt ajatukset ja taipumukset jo niiden herätessä, estivät ne ilmipuhkeamasta. Senvuoksi ei ollutkaan kumma, että nuoremmat sisaret, joilla ei vielä ollut samaa itsensähillitsemiskykyä, tai muuten oli kiivaampi luonne, sekä monet Marian tuttavat pitivät häntä täydellisyyden esikuvana. Että hänenkin oli taisteleminen virheitä ja heikkouksia vastaan, tiesi, lähinnä Jumalaa, parhaiten äiti, jolle Maria, kuten ennen jo on sanottu, kertoi kaikki pienet huolensa. Vanhemmat olivat tarkimman huolellisesti valinneet lastensa seuran sekä lukemisen. Senvuoksi oli Maria vielä 17, 18 vanhana "todellinen viattomuus", kuten Alicen oli tapana sanoa, ei ollut hänellä aavistustakaan asioista, joihin monet tytöt 14, 15 ikäisinä jo ovat hyvinkin perehtyneet. Kodissa ei milloinkaan laskettu pilaa "flammoista" eikä rakkausjutuista, vaan kun tuli puheeksi avioliitto, pideltiin sitä vakavin sanoin, joten Mariakin oli oppinut pitämään rakkautta ylevänä ja pyhänä eikä minään leikkikeränä. Hänen tyyni, kunnioitusta vaativa käytöksensä seuraelämässä oli varjellut häntä joutumasta nuorten miesten liehakoimisen esineeksi ja kaiketi myöskin hillinnyt häntä itseään "syttymästä" yhteen ja toiseen, kuten on nuorten tyttöjen tapana. Ne tunteet, jotka joku aika sitte olivat alkaneet versoa Marian rinnassa, olivat senvuoksi aivan outoja ja saivat hänet levottomaksi toisinaan. Hänen avomieliselle luonteelleen käsittämätön kainous esti häntä selvittelemästä niitä itselleen vielä vähemmin uskomasta niitä toiselle. Nyt alkoi hänkin kaihtaa Edvardia, ei tahallaan, vaan tietämättään. Tämä huomasi sen hyvin, mutta ei näyttänyt yrittävänkään palauttaa entistä avomielistä väliä.
Tuli kevät ja lämmin, ihana kesä. Nuori opettaja vaelsi oppilaineen metsiä ja maita, opastellen heitä sekä kasvi- että eläintieteessä. Näillä matkoilla oli väliin Mariakin mukana, nuoremmat lapset ja äitikin, jos aika myönsi, yhtyivät matkaan. Ne olivat runsaan riemun päiviä kaikille. Ja Edvard liittyi yhä lujemmin perheeseen. Mutta ei edes kesän vapaampi elämä eikä olo luonnon helmassa näyttänyt saavan häntä lähestymään Mariaa. Heidän välinsä oli melkein samanlainen kuin ensi iltana. Sekä äiti että Maria alkoivat huomata, että muutos oli tapahtunut Edvardissa. Hän oli käynyt vakavammaksi, terveytensäkin näytti huononevan. Pastorinrouva, jolla riitti sydäntä kaikille ihmisille, tiedusteli äidillisen hellästi hänen terveyttään ja varotti liian ankarasta työstä.
Palvelijat olivat väliin nähneet valoa hänen huoneestaan melkein aamuun saakka. Nuori mies punastui hiukan ja kiitti lämpimästi pastorinrouvaa hänen huolenpidostaan, mutta jatkoi yhä työntekoaan. Kärsivällisesti ryhtyi hän koettelemaan muuatta ikivanhaa kotiparannuskeinoa jota pastorinrouva hänelle suositteli, mutta yskä ei tahtonut lähteä. Maria muisti hänen sisarensa sairautta ja kuolemaa ja tunsi sydämmensä surusta kutistuvan, kun hän väliin tarkasteli noita hänelle yhä rakkaammiksi käyneitä, kalpeita, kuihtuneita kasvoja, hänen kauniita, tummia silmiään, jotka toisinaan saadessaan syvemmän kiillon muistuttivat niin Lyydiaa.