Niin saapui syksy. Eräänä iltana, kun Maria ja Ninni olivat menneet huoneeseensa — pikkusiskot nukkuivat jo — näytti Ninni tavattoman miettiväiseltä ja Maria huomasi, että hän tuon tuostakin päästi syvän huokauksen. Mikähän niin mahtoi huolettaa lapsikultaa? Maria, joka aina oli hellä ja osanottavainen, istui viimein hänen vierelleen ja kysyi ystävällisesti, mikä hänen mieltänsä painoi?
— Niin, tiedätkö, vastasi Ninni, minulla on eräs harras toivomus, ja äiti on kuitenkin sanonut, että tulee varoa liian monia toiveita, koska helposti tulemme tyytymättömiksi jolleivät ne sitte täytykään. Mutta eihän minulla, Maria, ylipäänsä ole monia toiveita, tämä ainoa vain, mutta oi! miten saisin sen toteutumaan?
Maria, joka odotti saavansa kuulla tuon nuoren sydämmen hennon salaisuuden, veti sisaren povelleen ja kysyi:
— Mikä toivomus sinulla sitte on? Jos haluat, sano se minulle, Ninni pieni.
— Minä toivon, huudahti Ninni, minä toivon, että setä Edvard tulisi hyvin rikkaaksi, saisi perinnön tai jollain muulla tavalla tulisi äkkiä rikkaaksi.
— Miksi niin, Ninni? Mistä sinä tiedät, että hän on köyhä.
— Minä tiedän, vastasi Ninni toimessaan, sillä hän on sen minulle sanonut. Muutama vuosi takaperin menetti hänen isänsä toisten petollisuuden takia suuremman rahasumman ja sai ottaa itse lainan. Nyt auttaa setä Edvard häntä ja maksaa hänen velkojaan. Ja tiedätkö, miksi sitä toivon?
— En, vastasi Maria, ja hänen sydämmensä tykytti ankarasti.
— Arvaappas, riemuitsi Ninni säteilevin silmin, sillä silloin voisi hän naida sinut!
Vanhempi sisar joutui peräti hämilleen tästä asiainkäänteestä, hänhän odotti jotain aivan toista, niin että hän suudellen tuota herttaista lasta ja koettaen hillitä liikutustaan sai sanotuksi: