— Milloinka moiset ajatukset ovat pyörineet pieneen päähäsi, Ninni?
— Oi kauvan sitte, vastasi Ninni. — Näetkös, sinun pitää kerran kuitenkin naimisiin — — —
— Mistä sen tiedät, Ninni? kysyi Maria hiukan suruisesti, eiväthän kaikki ihmiset mene naimisiin.
— Tiedän sen, mutta sinä varmasti joudut naimisiin. Sinä et itse tiedä, miten kovasti sinä olet äidin näköinen, ja kun sinä hääräät keittiössä tai istut kangaspuissa, näytät sinä niin emäntämäiseltä — — — ja kerran kun pikku Huugo oli nukahtanut syliisi, kysyin minä setä Werneriltä, etkö sinä hänestäkin näyttänyt somalta pieneltä äidiltä, nauroi hän, katseli sinua kauvan ja vastasi:
— Kyllä.
Maria oli hyvillään, että hämärä kätki hänen punastumisensa. Ninni jatkoi:
— Setä Edvard on niin kaunis, kun hän hymyilee, eikös sinustakin? Muuten on hän aina totinen, ja usein näyttävät hänen silmänsä, kuin näkisi hän jotain hyvin, hyvin kaukana ja ajatuksensakin olisivat siellä, mutta kun hän sitte hymähtää, tuntuu kuin palaisi hän jälleen meidän luoksemme. Minä pidän kovasti paljon hänestä ja siksipä juuri toivonkin, että hän naisi sinut, sillä minä en soisi sinua kellekään toiselle. Paitsi sitä sopisi se mainiosti, sillä silloin jäisit sinä tänne kotiin niinkun ennenkin, eikä meidän tarvitsisi menettää sinua, Maria kulta. Kun sinä päivällispöydässä istut hänen vieressään, kuten äiti istuu isän rinnalla, ajattelen minä aina, että tekin olette mies ja vaimo, ja teidän lapsillennekin saisimme kyllä vielä tilaa pöydässä.
Marian piti hymyillä.
— Miten pitkälle sinä ajattelet, Ninni! Ethän sinä edes tiedä, tahtooko — tahtooko — hän — naida minua. Sinä rakastat minua, sillä olet sisareni, mutta — — —
— Ja setä Edvard pitää sinusta, keskeytti Ninni kiiruusti.