Vanha professori istui hetken ääneti, mutta sitte hän nousi ja sanoi liikutetulla äänellä:
— Mutta koittaa se aika kuitenkin kerran, jolloin naiset pääsevät lääkäriksi, vaikkenkaan minä, kukaties et sinäkään, saa sitä nähdä. Kenties ehdotukseni tuli liian aikaiseen, mutta sellainen aika kerran vielä koittaa, siitä olen varma. — Hän oli kuin kunnianarvoisa profeetta, tuo hopeahapsinen, kirkasotsainen vanhus, seisoessaan siinä käsi ojennettuna, katseessaan ilme, ikäänkuin olisi hän jo hengessään nähnyt sen ajan ensi sarastuksen.
Eedit kuljetti hänet lepotuoliin, suuteli kunnioittavan hellästi hänen kättään ja puheli tulevaisuudesta, kuinka jo ulkomailla oli alettu antaa naiselle perusteellisempaa kasvatusta ja kuinka ne aatteet vähitellen raivaisivat tiensä meidänkin pieneen, kaukaiseen maahamme, kunnes professori jälleen ilostui ja lohduttui pettymyksestään.
Tohtori Bernhard istui toisella puolen huonetta ja katseli kaunista ryhmää edessään. Hän huomasi suorastaan iloitsevansa, ettei Eedit joutunut yliopistoon, ja kuta kauvemmin hän katseli noita nuoria, sielukkaita kasvoja, jotka nyt loistivat niin kauniina ja puhtaan naisellisina, kun hän koetti lohduttaa vanhaa isäänsä ja viihdyttää tämän mieltä tulevaisuudentuumillaan, sitä elävämmin tunsi hän, että Eedit oli saanut syvemmän sijan hänen sydämmessään, kuin hän oli luullutkaan. Mutta samassa huomasi hän myöskin miten heikot toiveet hänellä oli voittaa Eeditin rakkautta. Koko ajan, kun olivat tunteneet toisensa, oli Eedit kohdellut häntä kuin toveriaan ja ankarasti vaatinut samaa häneltäkin. Mitähän mahtaisi hän ajatella rakkaudentunnustuksesta? Voisikohan hän milloinkaan häntä rakastaa? Voisikohan hän ylipäänsä rakastaakaan kuin nainen? Tyttären hellyyttä ja ihmisrakkautta hän kyllä tunsi, — sen hän oli huomannut — mutta käsittikö puolison rakkautta? Eikö hän juuri itse ollut sanonut, ettei hän voinut kuvitellakaan, miltä tuntuisi rakastaa jotain miestä siinä määrässä, että tämän takia luopuisi luvuistaan ja tulevaisuustuumistaan.
Kuluipa niin jokunen aika. Vähitellen alkoi Oskari tuoda ilmoille tunteitaan. Eedit vaan ei sitä huomannut. Tyynesti ja ystävällisesti kuin ennenkin vastasi hän tohtorin palaviin katseihin, ja helliin kädenpuristuksiin, hänen tähtäilynsä sanoissa ymmärsi hän aina toisin. Sillä Eeditin mieleen ei edes juolahtanut, että Oskari tai kukaan muukaan mies voisi rakastua häneen. Hänellä oli satoja asioita ajateltavana, ja hänen sydämmensä oli täydellisesti vapaa. Oskari päätti selvemmin selittää. Mutta kauvan hän epäili. Eikö tehnyt hän väärin häiritessään Eeditin rauhaa kosinnallaan, kun selvästi huomasi, ettei tämä älynnyt hänen rakkauttaan eikä itse millään tavalla näyttänyt omaavan hellempiä tunteita häntä kohtaan? Mutta nainen on niin omituinen. Eedit tosin ei ollut kiemailija, mutta voi sitä selittää naiselliseksi kainoudeksi, joka esti häntä näyttämästä rakkauttaan. Oskari ei voinut kauvemmin kestää tätä tiedottomuutta. Hän päätti käyttää ensimmäistä sopivaa tilaisuutta ilmaistaksensa salaisuutensa Eeditille. Sitä hänen ei kauvan tarvinnut odottaa, sillä tapasivathan he joka päivä toisensa, ja ensimmäisellä tunnilla, kun nuori opettaja turhaan oli koettanut kiinnittää ajatuksiaan siihen, mitä luettiin, keskeytti hän äkkiä esityksensä ja puhui suoraan Eeditille rakkaudestaan. Hetken istui nuori tyttö sanatonna hämmästyksestä, viimein kohotti hän katseensa ja sanoi:
— Hyvä Oskari — — en voinut tällaista odottaa — — olen pahoillani — —
— Sinä siis et luule voivasi rakastaa minua — — et edes tulevaisuudessa — — sinä niin hämmennyit nyt — — ehkä tahdot koetella itseäsi — — minä odotan.
— Ei, Oskari, sanoi Eedit ystävällisesti mutta varmasti — en tahdo pettää sinua turhilla toiveilla. Sisaren, ystävän hellyyttä voin sinulle tarjota, mutta rakastaa sinua en voi. Kenties sinäkin olet sekoittanut ystävyyden ja rakkauden, toivotaan niin.
— En ole, vastasi Oskari vakavasti, — olen liiankin kauvan tutkinut sydäntäni voidakseni siihen määrin erehtyä.
Syntyi kiusaava äänettömyys.