Viimein alotti Oskari jälleen:
— Tarjoat minulle ystävän hellyyttä. Minä tyydyn siihen vastaiseksi.
Rupea vaimokseni, kenties minä aikaa voittaen saavutan rakkautesi.
Eedit pudisti päätään:
— Ei, ei, ei! En milloinkaan tohtisi solmita sellaista avioliittoa. Muistatko, mitä kerran sanoin, etten luopuisi kirjoistani ennenkun tapaisin miehen, joka — — —
— Tiedän sen, mutta ei sinun tarvitsisikaan niistä luopua, lupaan pyhästi että saat viettää samanlaista elämää kuin tähänkin saakka, me lukisimme yhdessä, kävisimme yhdessä sairaita katsomassa. Me asettaisimme taloutemme niin, ettei perheenemännän huolet sinua häiritsisi. Kallis Eedit, tule omakseni!
Eeditiin koski kipeästi Oskarin into.
— Anteeksi, mutta en voi, pyysi hän hiljaa.
— Jos sydämmesi on vapaa, niin anna minun koettaa voittaa rakkautesi, rukoili Oskari.
— Sydämmeni on vapaa, mutta elä koeta voittaa rakkauttani, koeta pikemmin unohtaa minut, tai vielä paremmin olkaamme ystäviä kuten ennenkin. Vakuutan sen olevan parasta. En luule voivani tehdä ketään miestä onnelliseksi. Ei ole minulla niitä ominaisuuksia, jotka tekevät naisesta hyvän vaimon.
Oskari tarttui tulisesti hänen käsiinsä ja huudahti: