— Oi, kyllä näin suuren ja pyhän asian vuoksi, vastasi Hildur juhlallisesti.
— Mutta miksi sinä oikeastaan sitte tahdot ruveta? kysyi täti
Riikka. — Ethän vaan taas teatteriin?
— En, en! Diakonissa on sama kuin laupeudensisar. He hoitavat sairaita, lukevat niille ja käyvät mustassa puvussa ja valkeassa esiliinassa.
— Nehän ovat nunnia, huudahti setä Janne. — Kuuleppas Hildur, sinä et saa ruveta katolilaiseksi, siinä teen minä pystyn sinulle. Isäsi oli harras luterilainen, ja hän uskoi sinut minun huostaani.
— Elä pelkää setä, diakonissat ovat puhtaita luterilaisia ja hyvin hurskaita.
— Mutta miksi ne sitte hassuttelevat valkeissa esiliinoissa? intti setä vieläkin. — Sehän on naurettavaa.
— Näes, Janne hyvä, miten voisivat he muuten varjella mustia leninkejään? toimitti täti Riikka sovitellen.
— Paitsi sitä kieltäyvät he sen kautta mailman turhuudesta, selitti
Hildur.
— Kyllä kai, mutisi epäuskoinen huonekalukauppias, — niinkuin ei turhamaisuus tarttuisi yhtähyvin mustaan, kuin punaiseenkin nuttuun. Sanoisitko tosiaankin jäähyväiset kauniille puvuillesi, Hildur, ja pukeutuisit säkkiin ja tuhkaan?
— Kyllä, setä.