Kaksi kesää oli tuo uuttera puutarhuri uupumatta pengonnut puutarhassaan. Syksyllä alkoi hän ajattaa sinne hirsiä, tiiliä, savea ja muita rakennusaineita. Matami Rosenqvist tosin ajatteli kaihomielin, ettei poika siis enää asuisikaan hänen luonaan kaupungissa, — mutta — lohdutteli hän mieltään — sehän todistaa, että hän aikoo jäädä kotimaahan, ja siitä olen iloissani. Kun onkin vain yksi lapsi, niin tietysti sen kernaasti tahtoo pitää luonaan. Eikö sinustakin Hanna?. — Tietystikin. Kun pieni talo oli valmis — se oli aivan yksinkertainen: kaksi kamaria, sali ja keittiö — kutsui puutarhuri äitinsä ja Hannan sitä katsomaan. Sielläkös oli kaunista! — Onhan se vähän avaranlainen poikamiehelle, arveli eukko, mutta voithan mennä naimisiin, ja silloin se on tarpeen.
Sitähän puutarhuri juuri oli ajatellutkin. Mutta kuka tulisi hänen vaimokseen? Kukas muu kuin Hanna. Ja tuskinpa on koskaan kaksi hyvää ihmistä paremmin sopineet toisilleen. Matami Rosenqvist vakuutti, ettei hän milloinkaan olisi voinut toivoa sopivampaa ja rakkaampaa miniää. Häät vietettiin vähin äänin uudessa talossa ja vaikka oli sydäntalvi, kukkivat ruusut, hyasintit ja lakkaorvokit sisällä, ja morsiamen päätä somisti myrttiseppele sulhasen istuttamista ja tätä varten hoitamista myrteistä. Kesän tultua rappautti Tuure talon ja istutti ruusuja ja köynnöskasvia seinämille. Ja silloin selitti hänen vaimonsa, että heidän kotinsa oli maallinen paratiisi, ja siitä lähtein kutsuttiin puutarhaa kaupungin ulkopuolella aina "Hanna Rosenqvistin paratiisiksi."
Hannan naimisiinmeno huoletti alussa emäntiä ja rouvia, vaikkakin he toiselta puolen iloitsivat, että tuo hyvä, rakastettu tyttö sai oman kodin, jonka kernaasti soivat hänelle. Mutta Hanna, joka oli älykäs nainen, ei ruvennut istumaan kädet ristissä naimisiinkaan mentyään. Hän jatkoi yhä entistä työtään ja oli onnellinen, kun voi auttaa miestään kantamalla kortensa kotiin hänkin. Hän kävi entisissä paikoissaan ja toi työtä kotiinkin. Siten tuli tuo onnellinen pariskunta erittäin hyvin toimeen. Ja onnellisia he olivatkin. He rakastivat toisiaan, olivat jumalaapelkääväisiä, ahkeroita ja iloisia, ja tästä onnestaan kiittivät he Jumalaa joka päivä.
Joku lukijoista, joka mahdollisesti on mieltynyt tähän vaatimattomaan tyttöön, kysynee kenties, eikö Hanna sittemmin enää kuullut mitään nuoresta kapteenista, Aukusti herrasta, jonka takia Hanna menetti kodin, jossa hänellä oli turva ja toimeentulo. Alussa oli Hanna hiukan levoton kapteenin uhkauksen johdosta, että hän nimittäin kirjoittaisi ja etsisi Hannan käsiinsä, mutta suureksi ilokseen huomasi hän levottomuutensa aiheettomaksi. Kirjettä ei koskaan kuulunut eikä liioin kapteeniakaan. Muutamalta matkustavaiselta sai Hanna myöhemmin kuulla, että kapseeni joku vuosi Hannan lähdettyä oli nainut ylhäisen nuoren neidon, jonka Hannakin oli nähnyt emännöitsijänä ollessaan. Oli ollut herttainen, hyvännäköinen tyttö, ja Hanna toivoi sydämmestään heille kaikkea mahdollista onnea.
Siten päättyi se pieni romaani sopuun ja rauhaan.
32.
Diakonissa.
Vaikea oli Hildur Jonsonin toipua saamastaan nöyryytyksen iskusta, ja hän oli jo hyljätä kaiken toivonkin tulla kuuluksi enää. Eteviä ominaisuuksia häneltä ei puuttunut, siitä hän oli varma, mutta ihmiset eivät ymmärtäneet hänen arvoaan, ja sille hän ei voinut mitään. Silloin kuljetti sattuma hänen käteensä kirjan, joka käsitteli diakonissantointa Saksanmaalla. Se miellytti Hilduria. Häntähän ei kukaan mailmassa ymmärtänyt, aina sattui hänen tielleen suuria vastoinkäymisiä, ja kun ei enää ollut luostariakaan, jonne olisi voinut sulkeutua loppuijäkseen, oli hänestä diakonissan puku, tuo musta leninki, valkea esiliina ja suuri valkea kaulus, sangen houkutteleva. Tässäkin, kuten ylipäänsä kaikessa, otti Hildur huomioon ainoastaan asian romanttisen puolen. Hänellä oli palava kiihko ruveta diakonissaksi suoraa päätä. Vahinko vaan, että oli rauha Euroopassa niihin aikoihin. Olisihan ollut niin ihanaa keskellä vihollisen tulta ja kuulasadetta sitoa haavoitettuja, ja kukatiesi — sattuisi joku kuula häneenkin. Silloin seisoisi sanomalehdissä: — nuori diakonissa Suomesta j.n.e. — Ja Hildur uneksi taas loppumattomia unelmia. Mutta sotaan hän ei nyt voinut päästä. Hän siis matkustaisi johonkin diakonissalaitokseen Saksaan.
Kunnon kasvatusvanhemmat hämmästyivät ja huolestuivat hyvinkin, kun
Hildur esitti heille uudet tuumansa.
— Ja sinä hennoisit jättää meidät ja matkustaa niin kauvas pois, tyttöseni, sanoi setä Jonson ja silitti Hildurin tummia kutria.