— Vai niin.
— Niin hän on kirjoittanut. Menetkö perjantaina kenraalille?
Siellähän on suuret kutsut morsiaimen, kapteenin morsiaimen kunniaksi.
— Kyllä me menemme sinne. Äiti on tosin hiukan pahoinvoipa, mutta kai hän siksi virkistyy. Minäkin olen hyvin väsynyt ja haluton, mutta jotakin tässä pitää tehdä — tällaiset pilviset syyspäivät ovat uskomattoman ikäviä.
— Niinhän se on, huokaili Amy myöntäen.
— Viisainta on kuitenkin karistaa synkät ajatukset mielestään ja viettää aikansa niin hupaisesti kuin voi, virkkoi Alice hymyillen, se on aina ollut minun tapani.
Mutta Amyn mentyä jäi Alice kuitenkin istumaan poski käden varaan ajatuksien kierrellessä pimeitä polkujaan. Hän oli kyllä niin sanoaksemme jakanut sydämmensä pieniin palasiin ja lahjoittanut sirpaleet "flammoilleen"; sitäpaitsi oli hän liian pintapuolinen ja itsekäs tunteakseen syvää, todellista rakkautta, mutta yhteen näistä "flammoista" oli hän kuitenkin kiintynyt niin syvästi kuin hänen laiselleen oli mahdollista. Nyt tämäkin ainoa oli naimisissa ja onnellinen toisen kanssa — ja hän oli hyljätty. Vaan miksei tämä olisi unhottanut? Hänhän oli jättänyt hänet siinä toivossa, että pääsisi kreivittäreksi ja pitänyt rakkauttaan vähäpätöiseen laulunopettajaan heikkoutena — miksei tämä häntä unhottaisi?
Kenraalin luona oli jälleen loistavat kemut, aivan kuin kaksitoista vuotta takaperin. Mutta kuinka toisin nyt olikaan! Komea kenraali oli huomattavassa määrässä käyristynyt, hänen puolisonsa hiukset olivat entistä harmaammat, luutnantti oli ylentynyt kapteeniksi, jolla oli tuuhea poskiparta ja pienoinen morsian. Hänen ei tarvinnut enää taistella "tuskan ja epätoivon vaiheilla".
Alice oli hänkin siellä uudessa leningissään, jonka väri oli sietämätön, mutta joka kuitenkin valkean valossa näytti sangen somalta, niinkuin kokenut Eelin oli ennustanut. Alice kävi pää pystyssä, kuten ennenkin. Älköön kukaan havaitko, että suru kalvaa hänen sydäntään. Älköön kukaan luulko, että hän näki itsensä syrjäytetyksi. Jospa ei hän enää ollutkaan nuori, oli hän kuitenkin rikas, ja tarkkaan katsoen oli hän vielä kauniskin. Hienot piirteet olivat säilyneet, ja lampun valossa näytti hipiäkin valkeammalta, silmät kirkkaammilta. Kapteeni alotti tosin tanssin morsiaimensa kera, mutta sitten tuli hän heti Alicen luo, joka tanssi kevyesti ja nuorteasti kuin kuka muu tahansa. Alice tiesi sen itse ja katsahti ylimielisesti noihin nuoriin tytön huitukkoihin, jotka eivät olisi osanneet käyttäytyä niin sulavasti, vaikka henki olisi mennyt. Ja kuitenkin olivat nuo heilakat yhtenään lattialla, mutta Alice sai istua katselemassa. Niin, nyt sai Amy lämmittää mieltänsä sillä, että Alice oli samassa kadotuksessa kuin hän itsekin, ja se tuottikin hänelle paljon lohdutusta. Hän istui aina nuorten tyttöjen parissa, puhui puuta heinää heidän kanssansa, nauroi ääneen ja näytteli nuorta, heitteli harventuneita kiharoitaan ja kulki vähän väliä pukuhuoneessa peilailemassa ja vöitänsä tiukentamassa. Erään franseesin aikana meni Alice salin viereiseen huoneeseen ja istui ikkunalle paksujen verhojen taakse. Heti sen jälkeen kuuli hän kapteenin kulkevan vitkaan huoneen poikki.
— Mutta hän on vielä sangen kaunis, — virkkoi muuan naisääni.
— On ollut, lapsi kulta, vastasi kapteeni ja lisäsi nauraen: — Luulenpa minäkin poikuusajoillani olleeni häneen hiukan niinkuin mieltynyt, mutta siitä on jo vuosikausia. Kauhean koketti hän oli, mutta ei hän yhtäkään miestä olisi saattanut onnelliseksi tehdä. Joka tapauksessa tulee tyttöä sääli.