Niinpä selvisi hänelle entistä selvemmäksi, että kodin ja koulun on käytävä käsi kädessä. Opettajan varoitukset ja opetukset voitiin helposti unohtaa tai tukehuttaa huonossa kodissa ja huonon esimerkin kautta. Vaan miten parantaa kodit? Oli äärettömän vaikea mennä tekemään suoranaisia huomautuksia tai antamaan neuvoja henkilöille, jotka usein olivat vanhempia kuin antaja itse. Jenny oli vähitellen hankkinut itselleen kokonaisen kirjaston lastenhoitoa ja kasvatusta, naisten velvollisuuksia ja korkeata kutsumusta koskevia kirjoja. Hän oli niitä ahkerasti ja vakavasti tutkinut sekä ajatellut tarkoin lukemaansa. Nyt alkoi hän kirjoittaa pieniä kyhäelmiä näistä aineista. Ne olivat hyvin yksinkertaisia ja helppotajuisia, ja niihin oli sovitettu paljon valaisevia esimerkkiä sekä omasta että muiden ajattelevien naisten ja miesten kokemuksesta. Näitä pieniä kirjoitelmia luki hän ompeluseuroissa ja puhui usein lämpimiä ja sydämmellisiä sanoja äideille samoista asioista. Seudun väestö oli jo tottunut suositun opettajattaren vierailuihin, ja kun Jenny yhä enemmän oppi kohtelemaan heitä oikealla tavalla, ottivat sekä lapset että vanhemmat hänet ilolla vastaan. Näillä käynneillään joutui hän joskus tilaisuuteen harjoittaa lääketaitoaan perheenäitien tarpeeksi. He oppivat ennen pitkää luottamaan hänen yksinkertaisiin lääkitsemistapoihinsa ja neuvottelivat monasti hänen kanssaan yhdestä ja toisesta seikasta. Silloin tällöin antoi Jenny jonkun pienen viittauksen terveidenkin lasten hoidosta ja kasvatuksesta ja kun nämä neuvot olivat käytännöllisiä sekä helppoja seurata, alkoivat äidit vähitellen ottaa niitä varteen. Kun he lisäksi kuulivat näiden ohjeiden olevan kirjoista, oikein painetuista kirjoista, rupesivat he yhä enemmän kunnioittamaan ystävällisen opettajan tietoja. Ilokseen havaitsi Jenny, että useat hänen neuvoistaan olivat painuneet syvään. Joku äiti koetti pitää tupaansa puhtaana, toinen, joka ennen oli istuskellut kylässä uutisia urkkimassa, alkoi tästä lähin pysytellä kotosalla. Monet äidit rupesivat panemaan suurempaa arvoa lastensa käytökselle, pitämään heitä kurissa, totuudessa ja työssä. Mutta eniten ilahuttavaa oli se, että raamatun lukeminen tuli entistä yleisemmäksi. Sillä tämä kirjahan se sittenkin on tekojemme ojennusnuora, paras opettaja.
Tähän tarvittiin luonnollisesti aikaa — vuosikausia, mutta edistystä tapahtui kuitenkin, ja sehän oli pääasia. Jenny oli jo ensimmäisinä vuosina istuttanut isäntänsä luvalla puutarhan kouluunsa. Keväällä ja kesällä käytettiin aina muutamia tunteja puutarhan hoitoon. Ja kuinka iloisia olivatkaan lapset saadessaan syksyllä koota omenia ja vihanneksia talven varalle tai sitoa, seppeleen omista istuttamistaan, hoitamistaan ja kastelemistaan kukista. Riemumielin vietiin ne kotiin, jossa herättivät sekä pienten että suurten ihastusta, sillä ei niitä muualla viljelty kuin Jennyn isännän ja kirkkoherran tiloilla. Muille ei ollut pistänyt päähänkään hankkia kotinsa ympärille hedelmäpuita tai kukkia. Kun Jenny huomasi tämän, rupesi hän palkinnoksi ahkeruudesta ja hyvästä käytöksestä jakamaan siemeniä ja taimia koululapsille. Hän seurasi heitä kotiin ja auttoi penkereiden laittamisessa ikkunan alle. Ensin olivat ne hyvin pieniä, ainoastaan parin metrin pituisia. Mutta kun vanhemmatkin niihin mieltyivät nähdessään niistä nousevan kauniita kukkasia, laajensivat he puutarhan alaa sekä pyysivät enemmän siemeniä ja neuvoja kyökkikasvien viljelemiseen. Toisinaan eivät vaimot edes tienneet, mihin noita vihanneksia ja juurikasveja piti käyttää, sillä he olivat tottuneet elämään enimmäkseen perunoilla ja nauriilla. Silloin tuli Jenny ohjeineen, valmisti muhennosta porkkanoista, keitti papuja maidossa tai laittoi jotakin muuta terveellistä ja halpaa ruokaa. Jotkut yritteliäämmät rupesivat myötäväkseen viljelemään hyötymansikoita, sipulia, pippurijuuria y.m. — Viidentoista vuoden kuluttua ei ollut ainoatakaan mökkiä koko kylässä, jonka edustalla ei olisi ollut hedelmäpuita ja istukkaita sekä kukkasia ikkunalla. Kauniina kesäiltoina saattoi nähdä koko perheen, isän, äidin ja lasten käyttävän vapaahetkiään kukkien kastelemiseen tai rikkaruohojen kitkemiseen — kaikki iloissaan ja innoissaan.
Muuan seikka Jennyä erityisesti huoletti: kasvava ylellisyys työtätekeväin naisten keskuudessa. Varsinkin nuoret tytöt ponnistelivat kaikin voimin saadakseen leninkinsä tehdyksi samalla tavoin kuin herrasnaisten ja tuhlasivat rahojaan vääristeltyihin kultasormuksiin, pitseihin, helmiin ja nauhoihin. Kun isät eivät antaneet rahaa, otettiin villoja, pellavia, voita ja munia, jotka salavihkaa vaihdettiin kauppiaalle helyihin ja koristuksiin. Jenny puhui siitä sekä tytöille että äideille, mutta ilman huomattavaa menestystä. Jenny itse ei ollut milloinkaan osottanut turhamaisuutta vaatetuksessaan, mutta nyt alkoi hän pukeutua vielä yksinkertaisemmin, sillä hän ymmärsi, ettei tässä muu voinut auttaa kuin hyvä esimerkki. Se vaikuttikin, sillä opettaja oli kerta kaikkiaan heille esikuvana. Mutta niinkauankun nuoret tytöt näkivät sekä kaupungissa että maalla herrasnaisten käyvän uusmuotisissa puvuissaan kaikkine rimsuineen ja röyhellyksineen, löytyi aina niitä, joiden teki mieli myöskin koreilla. Kuinka halulla Jenny olisikaan tahtonut kaikkia sivistyneitä naisia köyhässä maassamme osottamaan hyvää esimerkkiä, rohkeasti luopumaan turhasta pukuprameilusta, joka saattaa soveltua rikkaan maan asujamille, mutta ei meille. Vaan sitä hän ei voinut. Itse saattoi hän olla yksinkertainen sekä vakavasti kehottaa työtätekeviä naisia käyttämään rahansa hyviin kirjoihin tai panemaan ne säästöön. Tässäkin hän osaksi onnistui, sillä Jenny oli vastustamaton ryhtyessään lämmöllään jotakin asiaa ajamaan. Mutta mitä olisikaan hän voinut saada aikaan, jos monta, monta hänen sisartaan olisi ollut häntä tukemassa!
Jenny oli usein nähnyt, miten sunnuntai-iltoja kylässä kulutettiin. Tavallisesti oli tansseja, joissa useimmiten vietettiin hurjaa elämää ja joissa kortinpeli kaikessa kukoistuksessaan rehoitti. Vavisten ajatteli hän nuoria, rakkaita oppilaitaan, jotka monasti jo viidentoista ikäisenä saivat ottaa osaa näihin huveihin ja hän mietiskeli heille jotakin sopivampaa ajanvietettä. Aamupäivällä oltiin tosin tavallisesti kirkossa, mutta iltapäivät kuluivat enimmäkseen huvitteluun, usein kaikista katalimpaan. — Tästä puhui hän isännällensä. Tämä, joka vuosien kuluessa oli oppinut kunnioittamaan kunnon opettajatarta, suostui enimmäkseen mielellään hänen tekemiinsä ehdotuksiin kansan sivistämiseksi ja jalostamiseksi. Lukusali pantiin kuntoon. Lainakirjastoon hankittiin uusia kirjoja ja sanomalehtien lukua lisättiin. Sunnuntai-illoin oli lukusaliin vapaa pääsy kaikilla, ja suuri osa solui tänne nurkkatansseista. Isännän tehtaan liikkeessä toimiva poika hoiti lukusalia ja kirjastoa. Vanhus näki tuuman ilokseen onnistuvan ja osti vuosittain uusia kirjoja luettavaksi. Hyvä tulos houkutteli pitäjän säätyhenkilöitä keräämään varoja lukusalin perustamiseksi niille asukkaille, jotka eivät kuuluneet tehtaan alueelle, jota sitäkin alettiin ahkerasti käyttää.
Kului näin viisitoista vuotta.
Oli lämmin, säteilevä syyskuun päivä. Päivän kehrä oli korkeimmillaan. Jenny lähti kävelemään pitkin tasaista, varjoista maantietä. Hän muisteli kuluneita aikoja ja kiitti Jumalaa, joka oli antanut terveyttä ja voimia sekä siunannut hänen työtään. — Tien käänteessä kulki vaunut väsyneiden kyytihevosten vetäminä hiljalleen hänen ohitsensa. Vaunuissa istui keski-ikäinen, hienon ja miellyttävän näköinen nainen. Jenny säpsähti, ja matkustajankin huomio näytti heränneen. — Se oli varmasti joku tuttu, mutta kuka? muistutteli Jenny. — Ai — Ragnhild Cederskiöld! Hän seisahtui, mutta vaunut vierivät eteenpäin. Jo pysähtyivät nekin ja nainen kääntyi taaksepäin. Niin, se oli Ragnhild! — Jenny — Jenny Björkman! huudahti hän, astui vaunusta ja tervehti entistä koulukumppaniaan sydämmellisesti suudellen. Ragnhild oli matkalla erään sukulaisen luo, joka asui näillä seuduilla, ja tapasi iloksensa sattumalta Jenny Björkmanin, josta hän ei ollut kuullut moneen vuoteen ja jota hän ei ensi hetkessä enää tuntenut. Jenny nousi vaunuihin, ja hilpeästi puhellen ajettiin tehtaalle, jossa Jenny vei Ragnhildin pieneen kotiinsa. Ragnhild viipyi täällä lopun päivää — hän tahtoi kuulla kaikki ja nähdä kaikki, mitä Jenny oli aikaan saanut. Ensinnä kuunteli hän opetusta, ihmetellen sitä järjestystä ja tarkkaavaisuutta, joka vallitsi lasten keskuudessa, heidän iloisia, vilkkaita kasvojaan ja sitä ystävällistä vakavuutta, jolla opettaja heitä kohteli.
— Ja sinä olet onnellinen sekä tyytyväinen toimialaasi, rakas Jenny? kysyi Ragnhild.
— Olen, olen hyvin tyytyväinen.
— Eikö sinusta tunnu yksinäiseltä, etkö ole milloinkaan toivonut omaa kotia?
— Tässä on kotini ja tuolla ovat lapseni, virkkoi Jenny säteilevin silmin, osottaen oppilaitaan, jotka iloiten juoksentelivat pihamaalla.