— Mutta tänä iltana sanoi äiti meillä olevan lupaa, huusi Herbert mielissään; Elna tule sitomaan kukkapenkereeltä seppele isälle ja äidille.
Ja tuulena kiiruhtivat lapset kukkia poimimaan. Vanhemmat seurasivat heitä kostein silmin, ja Artturi sanoi:
— Kiitos Jumalalle näistä vuosista!
— Niin, kiitos Jumalalle! Silloin kuului ratasten tärinää.
— Saamme luultavasti vieraita, päätteli Artturi.
— Niistä en välittäisi, virkkoi Liina hiukan pahoillaan. Olisi ollut niin hauskaa viettää tämä päivä pelkkien omaisten parissa.
Kohta saapuivat lapset juoksujalassa kertomaan, että vieraita todellakin saapui. Artturi kiiruhti pihalle ottamaan heitä vastaan, Liina tuli jäljestä lapsineen. Mutta kuinka suuresti hän hämmästyikään nähdessään Artturin pitelevän sylissään vanhaa, lyhyttä rouvaa ja sitten auttavan vaunuista kyyryistä, harmaahapsista herraa, joka nyt puolestaan syleili Artturia.
Liina ei voinut muuta kuin huudahtaa ilosta ja seuraavassa silmänräpäyksessä lepäsi hän äitinsä povella, nauraen ja itkien ilosta.
— No tule nyt tänne tyttöseni, huudahti vanha isä syvästi liikutettuna. Jumalan olkoon kiitos, että sain vielä silmäini valon, jotta vielä saatoin sinut nähdä. Nyt kuolen mielelläni, elettyäni tämän ilonhetken. — Ja hän syleili tytärtään, hellämielin katsellen noita yhä vieläkin viehättäviä, rusottavia kasvoja.
Sillä välin hyväili isoäiti Herbertia ja Elnaa, jotka kainostellen, mutta uteliaina tätä kaikkea tarkastelivat. Ei hän kyllikseen voinut suudella ja hyväillä rakkaita pienokaisia, jotka hän oli vain kerran vuosia sitte nähnyt. Isoäidin sylistä menivät he isoisälle, eivätkä auttaneet pikku Elnan yritykset suojella itseään vanhan herran karkeilta viiksiltä, hänen täytyi alistua ottamaan vastaan puoli tusinaa suudelmia. Ihmeissään katseli hän kirkkaita kyyneliä, jotka valuivat vanhuksen heikoista silmistä pitkin ryppyisiä poskia.