— Ja minä olen kaivanut kivet luumuista, ehätti tyttönen lisäämään.
— Torttu on verraton, vakuutti isä, sulkien pienokaiset syliinsä ja suudellen heidän rusohuuliaan.
— Kun minä menen naimisiin, pitää minunkin rouvani katata näin kaunis hääpöytä, virkkoi poika.
— Vai niin, aikooko se Herbertkin mennä naimisiin? kysyi isä huvitettuna.
— Totta kai, vastasi poika totisena. Tultuani niin suureksi, että kykenen kyntämään, ostan maatilan ja menen naimisiin.
— Mutta mistä saat rouvan? uteli pikku Elna.
— Oo, kyllä hän jo on jossain olemassa. Minä olen nyt kymmenen vanha, hänen pitää siis olla viiden. Isäkin on viisi vuotta äitiä vanhempi. Enkö laske oikein, isä?
— Aivan oikein, poikaseni. Jospa vaan laskusi pitäisivät yhtä, silloin kun on tosi edessä.
Herbert katsoi kysyvästi isäänsä. Tämä silitti hymyillen hänen kullankellervää tukkaansa ja virkkoi:
— Kuluu vielä muutama vuosi, ennenkuin osaat kyntää; siihen asti pitää sinun lukea ahkerasti, sitte kyllä lähettää Jumala sinulle vaimonkin — ja niin hyvän vaimon kuin isälläsikin on.