— Isä rakas, sinun tulee muistaa, että minun pitää herättää kunnioitusta nuoressa sukupolvessa.
— Sinun herättää kunnioitusta? No kaikkea vielä.
— Totta kai. Eikö asia ole niin, Artturi?
— On tietenkin. Kyllä sinä sen taidon taidat. Isä varmaankin aamulla näkee, kuinka hän leikkii hevosta esikoisensa kanssa tai keittää mustikkahilloa nukkekeittiössä.
Kaikki nauroivat.
— No niin, myönsi Liina vihdoin, — kun näen tasasen ruohokentän, en saata olla juoksematta ja saatuani nämä lapset, olen ikäänkuin nuortunut uudestaan, heidän leikkinsä ja telmeensä saa hereille kaikki vanhat lapsuusmuistot, ja kiusaus paisuu niin voimakkaaksi, etten jaksa sitä vastustaa.
— Ja leikkiä sinun pitääkin, lausui vanha isä painolla, — tahtoisin katsoa sitä ihmistä silmiin, joka sinua siitä kieltää. Olet luotu auringonpaisteeksi, Liinani. Vaan — hyvää yötä, toivon sinulla olevan vuoteen vanhalle isällesi.
Liina säpsähti. — Oi, minua muistamatonta, Riitta ei ole saanutkaan lakanoita. — Nopsa emäntä kiiruhti pois kevyesti kuin seitsentoista vuotias.
* * * * *
Seuraavana päivänä oli rouva von Rosen varhain liikkeellä vanhan tapansa mukaan. Ei edes matkan rasitus pidättänyt häntä kauemmin vuoteella. Hän tapasi nuoren emännän jo keittiössä maitoa mittaamassa.