— Mitä minä näen, Liina, oletko sinä jo ylhäällä. Nukuit ennen aina aamuisin niin mielellään.
— Se on kyllä totta, äiti, mutta nyt olenkin emäntä.
— Niin, niin — mutta jos olisit illalla minulle sanankaan virkkanut, niin minä kyllä — — —
— Oi, äiti kulta, olisinko hennonnut vaivata sinua, kun kerran tulit luokseni.
— Olisin sen tehnyt mielelläni, vastasi äiti lempeästi.
— Olen jo tottunut nousemaan aikaisin, alussa se kyllä oli raskasta.
— Kuinka se kävi sinulle mahdolliseksi, lapseni?
— "Ahkeruus kovankin onnen voittaa", virkkoi Liina iloisesti, mutta mieleen muistuivat ne lukemattomat aamut, jolloin hän istui vuoteessaan sukka toisessa, yönuttu toisessa kädessä purskahtamaisillaan itkuun väsymyksestä ja harmista.
Vanha äiti seurasi Liinaa askel askeleelta tämän tehdessä aamuaskareitaan, auttaen missä vain voi, ikäänkuin olisi peljännyt vilkasluontoisen emännän väsyttävän itsensä jo ennen aamiaista.
— Kunhan et vaan tekisi yli voimiesi, muistutti hän tuon tuostakin.