Eedit oli jo 17 vuotta ja hänen olisi pitänyt kyetä edes jotakin asioita oikealle tolalle ohjaamaan, mutta häntä ei haluttanut, ja tottumaton kun oli ajattelemaan mitään muuta kuin lukujaan, ei hänen mieleensäkään johtunut, että hänen tulisi tehdä joitain kodin hauskuuden palauttamiseksi. Professori oli tottunut näkemään Eeditin työskentelevän ainoastaan kirjojen ääressä eikä sentähden vaatinut, että hän kävisi emännän toimiin käsiksi.
Niin molemmat oppineet olivat kokonaan palvelijainsa vallassa, ja onnettomuudeksi tuli usein kaikkein huonoimpia tarjolle, sillä tiedettiin, ettei täällä ankara emäntä heidän töitään ja toimiaan tarkastellut.
Niin vieri päivä toisensa jälkeen ilman vähintäkään toivoa olojen parantumisesta. Professori oli oppinut pitämään tätä välttämättömänä pahana, eikä Eedit ajatellut sitä muulloin kuin saadessaan pohjaanpalanutta ruokaa, tai kun muuten sattui ikävyyksiä samaan suuntaan.
4.
Ragnhildin koti.
Pienessä, somasti sisustetussa huoneessaan istui Ragnhild Cederskjöld kyyristyneenä pehmeän sohvan nurkkaan. Hänen polvillaan oli avattu kirja. Mutta ei hän sitä lukenut. Jo kauvan aikaa oli hän istunut samassa asennossa, kirja auki samasta paikkaa, tuiki toimettomana, ajatuksiin ja unelmiin vaipuneena. Suloisia eivät liene hänen unelmansa kuitenkaan olleet. Ryhti oli veltto, kasvoista kuvastui alakuloisuus ja välinpitämättömyys.
Samassa kuului silkkileningin kahinaa, ja ovesta astui sisään korkeavartaloinen, komea, jotenkin nuorekkaan näköinen nainen, puettuna somaan iltapukuun. — Jumalani! Ragnhild, huudahti hän, vieläkö sinä istut siinä pukematta ja toimetonna? Etkö tiedä, että meitä on kutsuttu iltaa viettämään kenraali M—n luo.
— Oi kyllä.
— Oi kyllä, mikä vastaus se on? Miksi et ole pukeutunut? Oletko sairas?
— En tiedä äiti, en luule, vastasi tytär tyynesti. Olen tässä juuri itsekseni tuuminut, tulenko mukaan kenraalin luo, vaiko en.