— Sinäpäs olet kummallinen! Olisiko sinusta sopivata olla suostumatta sellaiseen kutsuun? Ja mistä syystä?
— Suorastaan siitä syystä, vastasi Ragnhild peitellen esiinpyrkivää haukotusta, ettei minua haluta.
— Ei haluta! — Kovasti koeteltu äiti heittäytyi lepotuoliin. — Sinä teet lopun minusta Ragnhild. Sinun ikäiselläsi tytöllä ei olisi halua! Voiko sinusta tosiaankin tämä pieni kaupunki, joka täällä kätkössä vuorien välissä on kaukana kaikesta elämästä ja uutuuksista, tarjota niin monia huvituksia, että sinä jo olisit ennättänyt kyllästyä. Kenraalin ja pormestarin kodit ovat kaupunkimme hienoimmat, ja sinä tahtoisit siihen määrään loukata kenraalin perhettä.
— Voi äiti kulta! Olen vakuutettu, että heillä on yhtä hauskaa ilman minua.
— Minä en käsitä, mistä sinä olet saanut noin päättömiä ajatuksia. Minä en ole milloinkaan ollut tuollainen, ja isäsi oli kotiseutunsa mainioimpia tanssimestareita. Sinä olet kuin mikäkin löytölapsi tai kasvattitytär, mutta et suinkaan sellainen, kuin kuuluisit meidän sukuun, valitteli äiti.
— Minä olen niin läpeensä kyllästynyt kaikkeen, siinä koko juttu, äiti.
— Juuri senvuoksi pitää sinun huvitella. Sinä olet sairas, sinä olet hermostunut. Meidän täytyy puhutella professoria; kaikki lääkärit suosittavat huvittelua.
Ragnhild pudisti epäillen päätänsä:
— En ole sairas enkä hermostunut. Olen ikävystynyt ja juuri huvituksiin. Ne tuntuvat minusta niin tyhjiltä ja kurjilta, eivätkä tyydytä minua.
— Se on vaan luulottelua. Sinun täytyy olla sairas, en voi ymmärtää muuta.