— "Ahkeruus kovankin onnen voittaa." Jos sinäkin oikein parhaasi mukaan koettelet parantua, niin saattaa tapahtua, että sinustakin tulee kunnon aviomies, virkkoi Liina veitikkamaisesti ja juoksi pois salatakseen kyyneleen, joka päilyi silmäkulmassa.
39.
Maria.
Palatkaamme jokunen vuosi ajassa taaksepäin ja etsikäämme Maria Stålea pappilastaan. Me jätimme hänet viimeksi taistelemaan kaikenlaisten uusien, outojen tunteiden kanssa, jotka tuottivat levottomuutta hänen muuten niin tyytyväiseen mieleensä.
Kolme vuotta oli Edvard Werner ollut Kauhalan pappilassa. Mitään erityisempää ei sinä aikana ollut tapahtunut. Ninni oli käynyt rippikoulun ja oli arvossa kohonnut "suuren sisaren" Marian rinnalle, Sama suloinen, eloisa lapsi hän oli kuin ennenkin, joskaan ei enää puuhaillut puhemiehenä. — Hän ei enää toivonut näkevänsä Edvardia ja Mariaa parina, kun ei suurta perintöä kuulunutkaan. Bruuno ja Kustaa kävivät koulua, pikku tytöt ja Huugo lukivat vuorostaan "setä Edvardin" johdolla. Pastorin rouvalla ja hänen vanhimmalla tyttärellään oli mielestään tavattomasti aikaa nyt, kun Ninni oli heitä auttamassa, eikä lapsista enää ollut niin suurta huolenpitoa. Ompelemista kyllä riitti, kun ei ollut konetta, ja kaikki valmistettiin kotona, isän kauluksista pikku Huugon koltteihin ja myssyihin asti. Mutta käsitöitä tehdessä saattoi kuunnella lukemista, ja useaan hyvään kirjaan oli sillä tavoin tutustuttu ja monta opettavaista keskustelua oli niiden johdosta syntynyt.
Eräänä keskikesän iltana istui Maria käsitöineen portailla, hyräillen itsekseen surunvoittoista säveltä. Hänen mielensä oli tänään niin alakuloinen ja hän soimasi siitä itseään, koettaen vakuuttaa itselleen, kuinka hyvä hänen oli elää herttaisessa kodissaan ja kuinka onnellinen hänen pitäisi olla. Vaan ei se auttanut. — Hän kuuli askeleita eteisestä. Edvard tuli ulos. — Kummallisen säteilevä hohde loisti hänen kasvoillaan. Hän seisoi hetken paikallaan äänetönnä, katsellen kaunista maisemaa, joka siinä auringon laskiessa lepäsi tyynenä ja ihanana.
— Maria, virkkoi hän vihdoin, — olen saanut tänään iloisia sanomia — — en tiedä, mikä siihen lienee syynä — — mutta minun täytyy saada se jollekin ilmaista, sydämmeni on niin täynnä.
Maria ei voinut vastata mitään; ajatus, että hän valitsi juuri hänet uskotukseen, valtasi hänet kokonaan. Edvard jatkoi:
— Olen useita vuosia levähtämättä kääntänyt erästä suurenlaista, jumaluusopillista teosta. Joku viikko takaperin sain sen valmiiksi, ja tänään saapui tieto, että minulle maksetaan siitä hyvä palkkio ja tarjotaan lisää työtä. Sinä et ehkä tiedä, Maria, että elän ahtaissa taloudellisissa oloissa, niin ahtaissa, että — että — olen ollut murtumaisillani. Ei sen vuoksi, että itse niin paljon tarvitsisin — — —.
Hän vaikeni ja kääntyi jälleen tarkastamaan kaunista näköalaa. — Nyt toivon pitemmäksi aikaa saavani tuloja. Olen tästä ylen onnellinen, niin kiitollinen. Jonkun ajan, kenties muutaman vuoden kuluttua on minulla taattu toimeentulo.