— Mutta, Edvard, et ajattele ollenkaan terveyttäsi, huomautti Maria. Hän koetti puhua levollisella äänellä, mutta se ilmaisi sittenkin mielen liikutusta.
Edvard asettui hänen viereensä.
— Kiitos, sanoi hän puristaen Marian kättä. Tyttö katsahti ylös. Hän aikoi vieläkin kehottaa häntä varovaisuuteen, mutta Edvardin katse huumasi hänet niin, ettei hän kyennyt sanaakaan virkkaamaan, vaan tarttui nopeasti työhönsä ja oli iloinen, kun Ninni tuli ehdottelemaan venematkaa joelle. Mitä olikaan tämä hetki saanut aikaan! Mihin säikkyi surumielisyys? Maria oli niin iloinen ja hilpeä, kiitollinen Jumalalle ja ihmisille. Luontokin oli lauhempi kuin milloinkaan ennen.
Seuraava aamu oli oikea kesäaamu, paisteinen, lämmin ja valoisa. Oli sunnuntai ja tyyni juhlarauha vallitsi pappilassa. Aamiaisen jälkeen kävelivät kaikki, vanhat sekä nuoret, lehtevien koivujen varjostamaa tietä kirkkoon. Pappilan portailla istui Kyökki-Kaisa virsikirjoineen; nyt oli hänen vuoronsa jäädä taloa vartioimaan. Musti loikoili hänen jalkainsa juuressa tähystellen lähteviä viisailla silmillään. Se tiesi hyvin, ettei ollut lupa juosta mukaan. Pikku Huugo nyökäytti sille vielä jäähyväisiksi, mutta käveli sitten vakavana Marian rinnalla.
Edvard Wernerin oli vuoro saarnata. Vanha pastori oli kyllä tarjoutunut sen tekemään hänen sijastaan, koska havaitsi hänet kalpeaksi ja heikoksi, mutta Edvard oli vastannut: — Ei se ole vaarallista. Usein ennenkin ovat väsymys ja pahoinvointi häipyneet, kun olen saanut julistaa Jumalan evankeliumia.
Ja hän näytti todellakin saarnatessaan voipuvan ja voimistuvan. Hänen sanoistaan huokui henkeä ja elämää, joka lämmitti kuulijoita, ja koko hänen olennostaan heijasti kirkkautta, rauhaa ja iloa, jota ei kukaan voinut olla huomaamatta. Silmänräpäyksen auringon säteen leikkiessä hänen kasvoillaan tunsi Maria käsittämätöntä tuskaa — nuoren saarnaajan katseessa oli jotakin niin yliluonnollista.
Jumalanpalveluksen päätyttyä kokoontui perhe jälleen kotiin. Vanha pastori kiitteli Edvardin saarnaa. Herrat menivät huoneisiinsa siksi, kunnes naiset saivat päivällisen valmiiksi. Hetken päästä olivat kaikki ruokasalissa paitsi Edvard. Pikku Huugo lähetettiin yliskamariin, mutta palasi äkkiä tuskan ilme kasvoilla.
— Hän jättää meidät, äiti, hän jättää meidät! huusi lapsi haltioissaan. Kaikki syöksyivät ylös, ja pastori rouvineen kiiruhti yliskamariin. Siellä istui Edvard nojatuolissa, kalman kalpeana silmät ummessa — verensyöksy oli vienyt hänet tajulta.
Tämän jälkeen seurasi useita levottomuuden ja murheen viikkoja Rauhalan perheelle. Oma poika tai veli ei olisi voinut olla heille Edvardia rakkaampi, ja kaikki koettivatkin voimainsa mukaan häntä kilvan hoitaa. Hänen vanhempansakin tulivat pappilaan ja viipyivät siellä vaikeimman ajan. Lääkäri selitti, ettei tila ollut toivoton, mutta oleskeleminen etelässä olisi erittäin tarpeellista. Tämä koski kipeästi Mariaan. Mistä hän saisi varoja siihen? Mutta kun hätä on suurin, on apu lähinnä. Edvard Wernerillä oli varakas tuttava, jonka pojan lääkäri oli määrännyt lähtemään ulkomaille. Kun isä ei voinut jättää kotia niin pitkäksi aikaa eikä myöskään lähettää nuorukaista yksin vieraille maille, kirjoitti hän ystävälleen pyytäen häntä seuraamaan poikaa ja siellä ollessa ohjaamaan hänen opinnoitaan. Edvard saisi vapaan matkan ja työstään palkkion. Tarjous hyväksyttiin kiitollisin mielin. Kun Edvard oli sen verran tointunut, että hän saattoi matkustaa, pantiin kaikki kuntoon lähtöä varten. Viimeisenä päivänä — se oli syyskesällä — meni Edvard yliskamariinsa järjestämään kirjoja, jotka hän aikoi ottaa mukaansa. Siellä tapasi hän rouvan, joka paraikaa järjesteli hänen vaatteitaan.
— Kas tässä on kudottu villapaita, hyvä Edvard, sanoi rouva, — se on valmistettu hienosta, kevyestä langasta, ei liene liiaksi lämmin, mutta suojelee kylmettymästä.