— Vai niin, vai Jenny Björkmanin tapaan se Ragnhildin lapsenseimi on muodostettu. Niin, se Jennyhän levittänee tiedon valoa kohta yli puolen Suomea eikä kestäne kauan, ennenkun minun ennustukseni hänestä toteutuu, nimittäin ennustus torpanpoikien latinasta ja tyttöjen pianonsoitosta. Näitkö, kuinka olin kauas näkevä kuudentoista vanhana.
— Jenny on kovasti mielissään seminaareista ja kansakouluista, hän toivoo vaan itse olevansa nuori voidakseen mennä seminaariin ja ylistelee niiden onnea, jotka nyt saavat itse oppia opettamaan. Sitä hän ainoastaan ihmettelee, etteivät useammat säätyläisnaiset antaudu kansakoulun alalle, se kun on niin siunausta tuottava toimiala.
— Niin — mikseivät antaudu? Minä puolestani luulen heidän olevan laiskanpuoleisia, aivan kuin itsekin olin nuorena.
— Se ei ole mikään helppo tehtävä. Sellainen toimi kysyy kärsivällisyyttä, luontaista taipumusta ja synnynnäistä halua. Jos ei jo nuorena ole oppinut pitämään silmällä muiden etua, käyttämään aikaansa hyödyllisiin toimiin määrätyn tarkoitusperän saavuttamiseksi, niin ei liene helppoa ottaa vastaan noin vastuunalaista tehtävää. Monesta tuntunee myöskin ikävältä jättää rattoisa kaupunkilaiselämä ja viettää aikansa maalaiskylässä, jossa seurustelu säätyläisten kanssa ei voi tulla kysymykseen. Vaikka minä kyllä kokisin monin kerroin mieluummin vaivaa ja vastoinkäymistä suuri tarkoitusperä silmämääränä kuin kuluttaisin ihanan nuoruuteni huvituksiin ja mitättömään työskentelyyn.
— Sinä olet niin vanhoillinen, Maria hyvä, ja olet aina ollut sellainen siveellinen suuruus, ilveili Liina. — Mutta siksipä ei sinun ole tarvinnutkaan harmitella pohjaan palaneen vellin tai huolimattomien palvelijoiden tähden. Niin, olen itsekseni päättänyt, että minun tyttäristäni pitää tulla naisellisen täydellisyyden ihmelapsia. Kun Elna oli neljän vanha, ompelin hänelle talousesiliinan ja sitte sai hän juoksennella rinnallani avainkimppu kädessä, joka sivumennen sanoen oli hänelle sangen mieleistä, ja niin olen vähä vähältä ohjannut häntä talouden salaisuuksiin.
Maria nauroi:
— Olet yhäti sama iloinen olento, täynnä elkeitä. Olisitpa edes odottanut, kunnes hän olisi täyttänyt kahdeksan vuotta.
— "Minkä nuorena oppii, sen vanhana muistaa," vastasi Liina nauraen.
Nyt astui sisään vanha, valkeahapsinen rouva, jonka lempeille kasvoille vanhuus oli vakonsa piirtänyt.
— Rakas lapsi, virkkoi hän Liinalle, — pikku Elna on illallispöytää kattamassa; eiköhän lapsen olisi hupaisampaa olla nuorten seurassa? Minä käskin hänen mennä, mutta sanoi sinun määränneen kattamaan.