Jenny näytti iloiselta.
— No lapset, onko hauska käydä koulua? kysyi isäntä.
Kaikki nuo iloiset lapsensilmät kääntyivät Jennyyn ja joku pojista vastasi:
— Kyll' se on lystiä.
Nyt seurasi päässälaskua, ja isäntä kuunteli opetusta. Jenny osasi huvittaa ja vilkastuttaa lapsia sekä yksinkertaisten esimerkkien kautta vähitellen saada heidät ymmärtämään, miten tulisi menetellä. Kun he alkoivat näyttää väsyneiltä, saivat he juosta ulos hetkiseksi leikkimään, Mutta silloinkin piti opettaja heitä silmällä, ei kuitenkaan niin, että lapset olisivat tunteneet sen painostavan, tai että heitä olisi mitenkään haitannut se, että heitä vartioittiin. Ei vähääkään! He saivat leikkiä ja telmätä vapaasti. Mutta milloin joku pienokainen lankesi ja häntä sattui, oli Jenny heti häntä lohduttamassa ja katsomassa, oliko hän loukannut itseään, milloin taas pari huimapäätä oli joutunut tukkanuottasille, tuli Jenny aivan huomaamatta paikalle, ehdotti jonkun uuden leikin tai koetti jollakin muulla tavalla tyynnyttää heitä.
Kun päivän luvut olivat loppuneet, läksi isäntä jälleen pois kehoitettuaan lapsia oleman hyvin ahkeria ja kilttejä. Jenny oli jotensakin väsynyt monen tunnin jännittävästä työstä. Hän istui mukavasti pieneen vanhanaikuiseen kiikkutuoliinsa, otti kirjan lukeakseen ja samalla nauttiakseen levosta ja hiljaisuudesta. Hänen asuntonansa oli vaatimaton, mutta varsin hauska huone koulusalin vieressä. Jennyllä ei ollut palvelijaa, hän oli itse oma palvelijansa, siivosi huoneensa ja keitti ruokansa. Eräs naapurinvaimo toi hänelle vettä ja puita sekä auttoi häntä kaikenlaisissa raskaimmissa töissä.
Nuori opettaja viihtyi paikassaan hyvin, hän oli huvitettu toimestaan ja oli oppinut pitämään lapsista. Tietysti hän toisinaan oli hyvinkin väsynyt ja lapset monta kertaa tarkkaamattomia tai tottelemattomia, eivätkä vanhemmat tahtoneet oikein ymmärtää säännöllisen koulunkäynnin tärkeyttä, niin että Jennyllä kyllä oli vastoinkäymisiäkin väliin, mutta kun hän aamulla reippain voimin aloitti työnsä, oli hän kiitollinen siitä, että hänellä oli vaikutuspiiri ja juuri sellainen, joka häntä huvitti. Illat eivät olleet hauskuutta vailla, kun hän sai lukea ja tehdä työtä hiljaisuudessa. Isännällä oli muutamia täysikasvuisia tyttäriä, samoin pappilassa, joka ei ollut varsin kaukana koululta, ja molemmat nämä perheet olivat kutsuneet häntä käymään luonaan, niin että Jennyllä oli hyvää seuraa. Mitä Jennyn entisiin tuttaviin tulee, asui hän liiaksi kaukana kotitienoiltaan voidakseen kuulla jotain heistä, eikä ollut hänellä varaa ahkeraan kirjevaihtoon. Silloin tällöin kirjoitti hän sisarelleen Elinille.
Viimeksi jätimme hänet istumaan kiikkutuoliinsa, iloitsemaan levosta ja rauhasta. Nyt kuului hiljainen yskähdys koulusalin ovelta.
— Kuka siellä? kysyi Jenny.
— Minä, vastasi ääni, ja pieni pojan pallero pujahti sisään.