— Ahaa, Pekka, etkö ole mennyt vielä kotiin. Onko sinulla mitään asiaa?
— On, vastasi poika, äiti on niin heikkona.
— Onko hän taas huonompi?
— On, ja hän pyytäisi opettajaa tulemaan meille, sillä hän ei tiedä, mitä tehdä.
Hetken aikaa oli Jenny harmissaan siitä, että häntä häirittiin, mutta pian voitti hyvä sydän.
— Tulen paikalla, sanoi hän, pani pois kirjan huoaten ja valmistelihe matkalle. Ulkona satoi, tiellä oli märkää ja poroa, ja sairas asui ainakin virstan päässä koululta. Mutta Jenny kulki rohkeasti eteenpäin. Kun hän astui tuohon pimeään, köyhään majaan, ei hän katunut, että oli voittanut itsensä. Ummehtunut, kuuma ja epäterveellinen ilma löyhkähti häntä vastaan. Sairas makasi vaatepäällä sängyssä ja valitti tuskasta, muutamia pienokaisia istui lattialla nurkassa ja itki. Ensi työkseen asetti Jenny oven auki, jotta lämmin kesäilma sai tunkea sisälle, senjälkeen houkutteli hän sairaan riisuutumaan ja auttoi häntä siinä. Sitte etsi hän puhtaan, karkean lakanan ja valmisti hänelle kunnollisen vuoteen. Pojan lähetti hän noutamaan raitista lähdevettä ja kun hän oli pessyt sairaan kuumeenhohkoiset jäsenet raittiilla vedellä, näytti tämä rauhoittuvan ja vaipui hiljaiseen uneen.
— Rakkaat pienokaiseni, sanoi tuo hyvä opettaja kääntyen lasten puoleen, teidän on varmaan sekä nälkä että uni, eikä äitinne voi hoitaa teitä. Täällä kaapissa näen minä maitoa ja leipää, syökää nyt ja menkää sitte nukkumaan.
Lohdutettuina ystävällisestä puhuttelusta pyyhkivät lapset kyyneleensä ja söivät hyvällä halulla iltasensa. Sillä aikaa oli Jenny tehnyt lattialle jonkinlaisen vuoteen tapaisen oljista ja levittänyt niille muutamia vaatepahasia ja kun hän oli tuudittanut nuorimman lapsen uneen ja näki toistenkin jo nukkuvan makeasti, läksi hän erään naapurinvaimon luo pyytääkseen häntä yöksi sairaan luo.
Hän lupasi pyytää isännältä rohtoja ja itse tuoda ne aamulla. Ja vasta nyt sai Jenny suunnata tiensä kotiinpäin saadakseen siellä nauttia tarpeellista lepoa.
Käymällä lapsia tervehtimässä heidän kodeissaan oli Jenny oppinut tuntemaan heidän vanhempansa ja toivoi keskustelun, ystävällisyyden ja avuliaisuuden kautta vähitellen voittavansa heidän luottamuksensa ja ystävällisyytensä. Ymmärrettävästi hän siellä täällä kohtasi vastarintaa, kiittämättömyyttä ja epäilystä ja se koski kipeästi häneen, mutta hän toivoi ajan pitkään asiain paranevan. Hän ajatteli, että kun hän vaan voi olla kyllin ystävällinen lapsia kohtaan, hän vähitellen voittaa vanhemmatkin puolelleen.