7.
Sairasvuoteen ääressä.
On syvälle sydämmeen käypää nähdä kärsimyksien runtelemat nuoret kasvot kärsivällisyyden ja sisällisen rauhan kirkastamina. Lyydia Werner oli melkein kohta rippikoulun loputtua kääntynyt vuoteen omaksi. Yskänsä tuli yhä ankarammaksi, hengityksensä tiheämmäksi, voimat yhä heikommiksi. Mutta hänen silmänsä loistivat niin ihmeen ihanasti ja tuo heleä, hieno puna hänen poskillaan poistui ja palasi lakkaamatta. Hänen hellät vanhempansa olivat jo kauvan aikaa aavistaneet, että he pian menettäisivät tämän rakkaan lapsensa. He eivät kuitenkaan odottaneet kuolemaa niin pian. Lyydia itse näytti olevan paremmin valmiina. Mutta taas tuli aika, jolloin hän oli paranemaan päin. Hän voi nousta jalkeillekin ja hiukan toimitella yhtä ja toista.
Eräänä päivänä kävi hänen luonaan Maria Ståle, joka asui ainoastaan muutaman virstan päässä kaupungista ja sentakia voi helposti käydä sairasta ystäväänsä tervehtimässä. Lyydia oli kysellyt Marian toimia, ja Maria oli muunmuassa kertonut, että hän opetti isänsä pyhäkoulussa.
Silloin puhkesi Lyydia äkisti kiihkeään itkuun. Peljästyneenä ja ihmeissään sulki Maria hänet syliinsä ja kysyi mikä hänet niin surulliseksi teki.
— Ooh, huokasi Lyydia, toisinaan tuntuu niin raskaalta kun täytyy kurjana vetelehtiä, hyödyttämättä ketään. Lapsuudessani vanhempani ja veljeni mitä hellimmin vaalivat minua, koska aina olen ollut hento raukka. Nyt kun minun pitäisi palkita heidän monia vaivojaan, olen heikko ja sairas ja yhä edelleen heidän huolenpitonsa tarpeessa, voimatta kiittää heitä muuten kuin tyhjillä sanoilla.
— Mutta hyvä Lyydia. Vanhemmat ja sisarukset eivät koskaan vaadi vastapalvelusta, lohdutteli Maria.
— Tiedän sen, mutta tuntuu kuitenkin niin raskaalta —, ei aina, mutta toisinaan, varsinkin kun kuulen toisten ikäisteni tyttöjen tekevän jotain hyödyllistä ja olevan vanhemmilleen avuksi ja iloksi.
Lyydian veli, joka kirjoineen oli istunut viereisessä huoneessa, tuli sisälle.
— Pikku siskoni, sanoi hän hellästi ja otti hänen laihan pienen kätensä omaansa, onko taas heikkouden hetki käsissä? Muistatko, mistä puhuimme eilen?