— Kyllä, Edvard. Sanoin silloin halusta tahtovani kuolla ja niin tahdonkin, mutta katsos, elää, ja elää näin hyödyttömänä, toisten vaivana ja vastuksena. — — —
— Eikö kärsimys ole työtä?
— On — onhan se.
— Hyvä. Kenties on Jumala juuri sen antanut sinulle työksi, rakas
Lyydia; yhtä hyödyllistä kuin on kylväminen ja kyntäminen, voi olla
kärsivällisesti kestäminen. Ja ennen kaikkia, se on se risti, jonka
Jumala sinun osaksesi on antanut ja tahdothan sinä kantaa sitä.
— Tahdon, Edvard, vastasi Lyydia pyyhkien kyyneleensä. Kunhan vaan aina voisin sen muistaa. Ja sitäpaitsi kestää minun ristini vaan niin vähän aikaa, moni kun saa kantaa sitä 60, 70, 80 vuotta.
Nyt oli veljen vuoro pyyhkäistä pois kyynel Lyydian huomaamatta. Hän rakasti hellästi tätä sisartaan, ja hänen sydäntään kouristi ajatellessaan, että hän hänet menettäisi, vaikkakin hän oli täysin vakuutettu, että sen osa oli ihana, joka sai vaihtaa tämän lyhyen synnin ja surun murtaman maallisen elämän ijankaikkiseen autuuteen.
Tällaisia alakuloisuuden ja valituksen hetkiä oli Lyydialla toisinaan, mutta ne kävivät yhä harvemmiksi, kuta varmemmaksi hänen tautinsa kehittyi. Hänen tuttavansa, jotka kävivät häntä katsomassa, tulivat usein hyvin juhlallisiksi nähdessään nuo kalpeat, suloiset lapsenkasvot ja kuullessaan hänen uskoa, toivoa ja rakkautta hehkuvaa puhettaan. Hänen puheistaan päättäen olisi hänet luullut kymmentä vuotta vanhemmaksi, sillä niin paljon totuutta ja syviä ajatuksia ne sisälsivät. Hänen rippikoulutovereistaan kävivät ainoastaan Maria ja Ragnhild häntä katsomassa. Ne muut osaksi asuivat liian kaukana, osaksi olivat unhottaneet hänet, osaksi pelkäsivät kuolinvuodetta. Ihmiset, joiden elämä kohdistuu ainoastaan pintapuolisiin seikkoihin, huvituksiin, loistoon ja tyhjyyteen, eivät mielellään muistuttele kuolemaa ja peräytyvät nähdessään kuolevan läpitunkevan katseen tai tuon salaperäisen hyvän ilmeen, mikä toisinaan kuvastuu taudin kuihduttamista piirteistä. Vastustamaton voima veti Ragnhildia tämän tautivuoteen ääreen. Hänestä oli ihmeellistä, miten voi tottua kuolema-ajatukseen ja melkein toivoa mailmaan, jota ei kuitenkaan koskaan ole nähnyt. Vaikka Ragnhild itse oli terve, eikä läheskään odottanut kuolemaa, toivoi hän kuitenkin hartaasti, että hän tyyneesti voisi ajatella eroa elämästä. Kerranhan kuolema kuitenkin tulisi, kuinka hyvä silloin olisikaan olla valmiina? Mutta kuinka sellaiseksi voisi tulla? Ragnhildilla ei mielestään ollut paljon oikeata iloa mailmassa eikä oikeastaan mitään, minkä edestä eläisi, toisinaan hän oli aivan väsynyt kaikkeen, mutta sittenkään hän ei olisi tahtonut, ei uskaltanut kuolla. Paljon, paljon vakavia ajatuksia nousi hänen mieleensä käydessään Lyydiaa katsomassa, ja usein keskustelivat nämä nuoret tytöt elämän syvistä kysymyksistä, mutta Ragnhild ei voinut päästä mihinkään selvyyteen. Sitäpaitsi hän tunsi itsensä ja tiesi, ettei hänen luonteessaan ollut kyllin voimaa voidakseen taistella kaikkia esteitä vastaan, joita luultavasti ilmaantuisi tielle, vaikka hän saisikin selville, mitä hänen tulisi tehdä päästäkseen tuosta hänen ikäiselleen niin luonnottomasta haluttomuudesta. Rippikouluaikana oli hän opettajan erittäin hartaasti selittäissä elämää Jumalassa tuntenut olevansa lähellä taivasta, mutta niinpiankun hän tuli arkioloihin, kuunteli sisällötöntä keskustelua kotonaan, huomasi ettei yksikään siellä ajatellut muuta kuin turhuutta ja tyhjyyttä ja kuitenkin löysi siinä tyydytyksensä, silloin taas ne ajatukset haihtuivat, ja hän oli yhtä köyhä ja välinpitämätön kuin ennenkin. Lyydian luona kaikki nämä ajatukset jälleen heräsivät eloon, ja sentähden Ragnhild niin mielellään kävi hänen luonaan. Lyydia itse ei vähääkään aavistanut, minkä vaikutuksen hän teki niihin, jotka kävivät hänen luonaan. Hän lausui ajatuksensa liikuttavan nöyrästi, mikä teki hänet niin herttaiseksi. Ragnhildin sieluntila herätti hänessä sydämmellistä osanottoa, ja väliin etsi hän hänelle kauniita, lohdullisia raamatunpaikkoja. Tuon nuoren sairaan ei tosiaankaan tarvinnut valittaa, että hänen elämänsä oli hyödytöntä täällä maailmassa.
8.
Hannan koti.
— Oleppas nyt reipas, Maija! Käy leipälaudan toiseen päähän, minä käyn toiseen.