— Oho, kyllä minä aina jaksan, kunhan neiti Hanna vaan ei turmele itseään nostamisella.
— Ei hätää! Noh, uuni jäähtyy.
Leipälauta nostettiin ja nuo pyöreät kakut pistettiin uuniin toinen toisensa jälkeen. Hanna Sandberg seisoi siinä punakkana ja kuumissaan ja asetti kakut lapiolle, kun Maija pisti ne uuniin.
— On se sentään epäkristillistä, että panevat noin nuoren tytön leipomaan tynnyrin taikinaa tottuneen taiturin tavoin. Siinä on kylliksi jo vanhemmallekin ihmiselle, sanon minä.
— Mutta nuoremmalla pitää olla enemmän voimaa kuin vanhalla, puuttui
Hanna puheeseen.
— Niin, niin. Mutta ei silloin vielä ole täysiksi kehittynyt, kun on seitsemäntoista vuotta. Neiti Hanna ei ole raatanut kahdeksanvuotiaasta, kuten minä, kas siitä tulevat käsivarret tällaisiksi, sanoi Maija ja näytti punaisia suonikkaita käsivarsiaan. Näenhän minä, että neiti on kätevä monessa työssä, mutta ei hän ole kantanut vesikorvoa eikä pessyt lattiaa.
— En, se on totta, mutta näetkös Maija, kun on ottanut talouden hoitaakseen, saa tehdä, mitä vaaditaan.
— Kai se niin on, mutta helpompaa olisi ollut istua ja ommella reikäompelusta tai nyplätä pitsiä maksosta.
— Kenties helpompaa, mutta minä rakastan enemmän ripeätä elämää, minä olen terve ja roteva. Ja löytyy niitä hentoja ja heikkojakin tyttöjä, jotka sopivat käsityöntekijöiksi.
— Neiti Hanna on kyllä käynyt koulua, sanoi Maija puoleksi kysyvästi, näkyyhän se kaikesta.