— En ymmärrä mistä tuo Rudolf on tullut noin pikkuvanhaksi ja itsepäiseksi, sanoi Amy pojan mentyä äidille. Uskaltaa muistuttaa minua, vanhempaa sisartaan!
— Kultaseni, poikahan on ilmetty isänsä, lohdutteli äiti. Sehän on isäsi mielipide, että pitää olla tasa-arvo sisarusten kesken. Niinkuin muka kukaan heitä huomaisi, kun ovat vielä vallan lapsia. Elä huoli tuosta, minä annan aika läksytyksen Rudolfille siitä mitä hän sanoi. Mutta kerrohan nyt tyttöseni, mihin päätökseen tulitte puvuista.
— Alice tietystikin sai määrätä, sanoi Amy hiukan katkera hymy huulillaan, hän on aina kuningatar, ja hän määräsi itselleen kauneimman puvun: ruusunpunaisen hameen ja valkean hopealla kirjaillun liivin, sillä hän tietää että se sopii hänelle paraiten, vaikka se olisi sopinut minullekin paraiten. Mutta se on yhdentekevää, Alice on luvannut minulle valkeat helmensä, ja senvuoksi täytyy minun olla vaiti. Ranghild esiintyy purppuranpunaisessa, koska hän on tummin meistä, ja Liina von Rosen, joka on vaaleanverinen, taivaansinisessä.
— Vai niin, vai tulee Liinakin mukaan.
— Tulee, Alice on houkutellut hänet meidän joukkoomme, ja hän on tullut maalta varta vasten ollaksensa mukana juhlassa. Hänen isänsä ei koskaan kiellä mitään, lisäsi Amy nyrpeästi.
— Mutta entä sinun pukusi?
— Niin, kun toiset olivat saaneet kauneimmat, jäi minun osakseni huonoin, harmaaraitanen hame ja sinipunerva samettiliivi. Siitä vähimmin pidän, mutta kun panen sen kauniin helminauhan tukkaani, parantaa se asiaa suuresti, — eikähän kenenkään tarvitse tietää, ettei se ole omani.
— Mutta se sinipunerva samettiliivi tulee kalliiksi, huomautti äiti.
— Sitä en voi auttaa, kiirehti Amy sanomaan. Minun täytyy saada se.
— Ymmärrän, ymmärrän, kun vaan sitte isällä on rahaa, mutta se siunattu Anderssonin velan korko on maksettava tässä kuussa — oi, mikä taakka siitä köyhyydestä sentään on!