— Jumala on köyhien isä, niin on vanha Fiina sanonut, sanoi seitsenvuotias Agnes totinen ilme viattomissa silmissään, hän luuli äidin puhuneen tosi puutteesta. Äiti loi epävarman katseen pienokaiseen. Siinä hetkessä kuvautui hänen silmäinsä eteen kerjäläisvaimo kurjine ryysyineen, tyhjine pussineen, ja erotus tämän ja hänen oman asemansa välillä tuntui räikeältä. Vastenmielinen tunne valtasi hänet, se oli jotakin omantunnonvaivan tapaista äskeisen valituksen johdosta, mutta jo seuraavassa silmänräpäyksessä muuttui tämä tunne suuttumukseksi siitä, että lapsi puuttui asiaan, ja hän käski sen poistua huoneesta ja olla vasta sekaantumatta vanhempien ihmisten puheisiin.
— Koetan puhua asiasta isälle, sanoi hän sitte kääntyen Amyyn.
Kun rouva Lundin oli saanut taikinan vastatuksi, tuli herra Lundin kotiin.
— Kas vaan, sanoi hän hiukan nuhdellen, Amy istuu kädet ristissä vierailupuvussa, ja äiti vastaa taikinaa. Sinun pitäisi jo osata tehdä tuollaiset työt äitisi edestä, lapsikulta.
Amy näytti närkästyneeltä, ja äiti kiirehti puolustamaan tytärtään sanoen:
— Isä kulta, vanhat tekevät työtä, ja nuoret huvittelevat. Amy on ollut Lagerilla keskustelemassa juhlasta. Kun tämä touhu vaan on ohi, alkaa hän sitte auttaa minua taloustoimissa. — Rouva Lundinista oli näet varsin tärkeätä saada isä hyvälle tuulelle.
— Sepä hyvä, sanoi isä mielissään, tiesinhän, että sinusta tulisi kunnon tyttö, Amy, sanoi hän ja suuteli hellästi tyttärensä otsaa. Amy oli juuri aikeessa sanoa, ettei häntä vähääkään huvittanut taloudenhoitajana olo, mutta äiti arvaten hänen ajatuksensa varoitti häntä katseellaan.
— Sinun täytyy nyt antaa suostumuksesi, isäkulta, sanoi hän, Alice Lager tahtoo välttämättä Amya erääseen seurueeseen, jonka ovat päättäneet muodostaa.
— Vai niin, vai pitää sinun välttämättä päästä mukaan, sanoi herra
Lundin vähän harmissaan, siitä kaiketikin koituu taas kustannuksia?
— Ei juuri erityisempää, vastasi Amy.