Sohvi suuttui silmittömästi.
— Mitä minä sille voin, kun ruoka kerran on välttämättä oleva pöydällä kello kaksi. Jos se olisi saanut kiehua kolmeen, olisi se ollut valmista. Se on herrasväen oma syy.
— Jospa olisit alkanut aikasemmin, huomautti Eedit.
— Aikasemmin — neitihän ilmoitti vasta kello kaksitoista. Paistia ei paisteta kahdessa tunnissa.
— No kuinka pitkä aika siihen kuluu?
— En minä sitä niin tarkoin arvaa — ei ole ollut aikaa kello kädessä sitä vartioida. Kun asetan padan tulelle, annan kiehua siksi kun valmistuu.
Eedit ei viitsinyt kauemmin kiistellä vihastuneen palvelijan kanssa, vaan päätti itse tunkeutua keittotaidon salaisuuksiin. Luettuaan illalla isälleen erästä mieltä kiinnittävää, äsken painosta julaistua tieteellistä teosta ukon istuessa puolinukuksissa nojatuolissa piippuineen ja sanomalehtineen otti Eedit kynttilän ja meni äitinsä huoneeseen. Se oli jäänyt melkein entiselleen sen asukkaan kuoltua. Pöydällä ja tuoleilla oli paksulta pölyä, mutta Eedit ei siitä syyttänyt Sohvia, vaan itseään, kun ei ollut paremmin siistinyt sitä huonetta, jossa rakastettu vainaja oli asunut. Muutamia keskeneräisiä käsitöitä oli ompelukopassa, alku jonkun ystävän kirjeeseen pöydällä. Eedit luki sen. Se loppui tähän lauseeseen: — Pyydät tietoa pienestä tyttärestäni. Niin, hän on erinomaisen lahjakas lapsi, isä tahtookin antaa hänelle pojan kasvatuksen ja opettaa häntä uutterasti, niin että naisaskareihin ei jää ollenkaan aikaa. Se on minua hiukan surettanut, mutta lienen vanhanaikainen — tytöllä on terävä pää, hän oppii kyllä kaiken sen pitemmittä harjoituksitta ja sitten on hänellä niin herännyt oikeuden tunto, että hän kyllä tarvittaissa täyttää perheenäidinkin tehtävät, kenties paremminkin kuin minä, joka jo pienestä pitäin olen siihen perehtynyt. Suokoon Jumala minulle niin paljon ikää, että saisin nähdä tämän kalliin ja rakastetun, melkeinpä jumaloidun lapsen tarpeeksi kypsyneenä, että — — — Tähän loppui kirje. Eedit painoi sitä kunnioittavasti huulilleen. Voi, hän oli liian, liian nuorena jäänyt äidistään orvoksi, hän ei edes osannut kyllin rakastaa eikä kunnioittaa äitiään, ennenkun hänet jo riistettiin pois. Mutta nyt hän tunsi, mitä hän oli kadottanut. Äidin pieni sievä raamattu oli ollut kirjeen päällä, jonkatähden Eedit ei ollut sitä huomannut. Hän olikin harvoin käynyt tässä huoneessa, se oli ollut tyhjä ja suljettu ja herättänyt tyttäressä surullisia muistoja. Hän tarkasteli vaatimatonta kirjahyllyä. Siellä oli ainoastaan muutamia kirjoja: joitakuita Tegnérin ja Franzénin runokokoelmia, vanha kirja lapsenkasvatuksesta sekä yhtä ja toista uskonnollista kirjallisuutta. Eedit etsi ja etsi, kunnes löysi keittokirjan. Hän istui pöydän ääreen sitä selailemaan. Hän tuijotti toivotonna tuohon muna- ja voipaljouteen, sokeriin ja mausteihin, joita siellä määrättiin ja luki lukemistaan noita epävarmoja lauseita, kuten "hyppysellinen," "hiukan muskattia," "maun mukaan," y.m. — Oh, huudahti Eedit väsyneenä, kuka voisi tällaista oppia ja kuka voisi noudattaa noin epävarmoja lauseita? Ei, ihan toisin on tieteellisissä teoksissani, joissa kaikki on pienintä piirtoa myöten täsmälleen ja selvästi ilmoitettu. Tähänhän tarvitaan kymmenien vuosien kokeilua ja kokemusta. — Hän oli jo heittämäisillään kirjan pois, kun samassa pieni kirjoitettu vihko valahti sen välistä. Se oli hänen äitinsä käsialaa. Se sisälsi useita käytännöllisiä ohjeita, huomautuksia ja neuvoja, joita pitkän kokemuksen varrelta oli kerääntynyt keittokirjaan, vastauksia kysymyksiin "kuinka kauan," "kuinka paljon" sekä joukon jokapäiväisiä ruokalajeja ynnä muita tarpeellisia ohjeita. Eedit syventyi kohta sitä tutkiskelemaan. Juuri tällaistahan hän tarvitsi. Ensin otti hän selville, millä lailla paistia oli valmistettava ja huomasi tarkoin määrätyksi, kuinka pitkä aika siihen kului, jotta se hiljaisella tulella hyväksi kypsyisi. — Ahaa, hymähti hän itsekseen, Sohvi pani padan tulelle pari tuntia liian myöhään — siitä täytyy minun häntä huomauttaa. Nytpä ymmärrän, että minun on itseni jotain tietäminen ja tajuaminen voidakseni häneltä vaatia ja hänen toimiansa tarkastaa. Ja näissä asioissa on todellakin jotain huvittavaa, kun muistaa miten tärkeätä on, että ateria on samalla kertaa sekä terveellinen, että maukas ja huokea.
Eedit pisti kirjan taskuunsa, mutta ennenkuin hän poistui huoneesta, pyyhki hän huolellisesti tomun huonekaluista ja kirjoista sekä avasi senjälkeen erään kohdan äitinsä raamatusta, johon yksi merkeistä oli asetettu. Se oli Johanneksen evankeliumi. Hänen mieleensä muistuivat rippikoulun rauhaisat ajat, opettajan lämpimät, vakuuttavat sanat ja hän katui sydämmessään, että kaikelle sille oli niin varhain kylmennyt. Hän luki suurella mielihalulla noita kauniita sanoja. — Tämän jälkeen tuli Eedit usein tähän hiljaiseen huoneeseen, pyyhki pölyn ja luki kappaleen äitinsä raamatusta — tuntui kuin olisi hän päivä päivältä oppinut syvemmin rakastamaan tätä äitiään, jonka hän jo oli ollut unohtamaisillaan.
Eräänä aamuna tuli Eedit jotenkin varhain keittiöön ilmoittaen Sohville, että hän nyt itse aikoi pitää silmällä päivällisen valmistamista.
— Olkaa hyvä vaan, virkkoi tyttö nyrpeästi.